Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 14 - jumala mielessä

•J o o n a s•

Joel <3
tuu pukkariin sit ku pääset

Tuijotan Joelin lähettämää viestiä kesken kuvistunnin. Meillä on siis tosiaan tuplatunti valinnaisia ja päästään niiden jälkeen suoraa ruokailuun. En taidakaan mennä syömään Nikon ja Ollin kanssa, niin kuin me alunperin sovittiin.

Joel on ollut koko alku viikon kipeänä. Ja nyt on jo torstai. Me ollaan eri ryhmissä valinnaisissa eikä ehditty nähdä aamulla nähdä. Viimeksi sunnuntaina, kun sanottiin heipat ja, että nähdään huomenna. Eipä nähty. Ollaan me toki viestitelty pitkin viikkoa, mutta ei se ole sama asia. Ihme kyllä, että mä en oo kuitenkaan kipeä ottaen huomioon sen viikonlopun.

Tätä tuntia on jäljellä enää vajaa puoli tuntia, mutta haluaisin silti karata jo nyt. Aika alkoi kulua ihan puuduttavan hitaasti heti Joelin viestin nähtyäni.

"nonii eiköhän lopetella. jatketaan näistä sitten ensi viikolla" opettaja sanoo lopulta ja mun sydän hyppää kurkkuun innostuksesta. Haluun vaan nähä Joelin. Mun innostus saa kuitenkin pienen tauon Nikon soittaessa mulle.
"missä oot?" se kysyy.
"täälä kuviksen luokalla. mä en tuukkaan vielä syömään" sanon nopeasti ja lähden suunnistamaan poikien pukkareita kohti.
"jaa jaa. no pidähän hauskaa" Niko vastaa ja oon ihan varma, että sen kasvoilla on juuri sellainen hämy virnistys. "ja pidä housut jalassa ja jumala mielessä"
"kiva kiitti" tokaisen ja survon puhelimen housujeni taskuun.

Pääsen pukkareille ja kuulen oven takaa kuitenkin vielä puheensorinaa, joten jään siihen ulkopuolelle seisoskelemaan. Tulee hiljaista, mutta päätän odotella hetken. Yhtäkkiä ovi aukeaa ja Joelin kasvot ilmestyvät vierelleni. Sen huulet kääntyvät hymyyn, kun meidän katseet kohtaa ja se tajuaa mun seisovan siinä.
"moi" mä saan sanottua ennen kuin Joel vetää mut sisälle pukkariin.

"no moi" se sanoo virne kasvoillaan ja vetää mut vyötäröltä lähemmäs itseään. "mulla oli ikävä"
"nii mullaki" vastaan ja tunnen tuon huulet omillani. Ei tää pukkari oo ehkä se ideaalein paikka tämmöselle, mutta ainakaan täällä ei ole nyt ketään. Eikä toivottavasti tulekaan.

"eikö meiän... pitäis..." aloitan, mutta Joel jatkaa mun pusuttelua, joten varovasti työnnän tuon kauemmas "eikö meiän pitäis mennä syömään? et keretään ennen ku tunti alkaa"
"just nyt ei kerkee syömään" Joel vastaa vähän hengästyneenä.
"mä... huomaan" naurahdan pusujen välistä ja suorastaan antaudun tälle hetkelle juuri nyt. Me ei olla nähty ruhtinaaliseen kolmeen päivään, joten viikonlopun pussailuja oli vähän ikävä. Ihan sama, vaikka me ollaan koulussa ja pukuhuoneessa, jonne voi astua ketä tahansa milloin vaan. Me pussaillaan nyt.

Hetken päästä tuo hetki kuitenkin särkyy meidän kummankin säpsähtäessä säikähdyksestä. Pukkarin oven ulkopuolelta sekä toisen oven takana olevasta liikuntasalista kuului askeleita.
"okei ehkä me nyt lähetään ennen ku joku tulee" Joel sanoo ja vetää mua ovelle päin. "paitsi..."
"mitä?" ehdin kysyä, kunnes Joel pussaa mua vielä viimeisen kerran ennen kuin me mennään käytävään.

Matkalla ruokalaan me kävellään käytävällä istuvien Nikon ja Ollin ohi. Saan Nikolta niin kummallisen ilmeen, etten uskalla vilkaista sitä enää uudestaan. Joel ei tiedä, että Niko tietää. Ehkä mun pitäisi kertoa sille. Varsinkin, jos se ajatteli, että me harrastetaan tätä salaa pussailua vielä jatkossain. Mä nimittäin haluan kertoa tästä jollekin, koska se on niin ihanaa. Se joku nyt vain sattuu valitettavasti olemaan Niko.

—
sanat 497

sillä hetkellä ku kirjotin tätä nii tuntu et olin hetken maailman onnellisin🥰

oon tällä hetkellä taas töissä näin kuukauden loman jälkeen niin ei mitään lupauksia että saan kirjotettua ihan super aktiivisesti, mut yritän kyllä saada ees pari lukua viikkoon👀