Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 57 - omillaan

~time skip pari kuukautta~ (i'm veri sori mut helpotan omaa kirjottamista tällä :D)

•J o e l•

"vittu mun selkä on ihan paskana" Joonas marmattaa muuttolaatikko käsissään.
"älä inise siinä" Niko töksäyttää ja vetää ulko-oven kuuluvasti kiinni. "sielä on vielä vähän tavaraa"
"vielä ne ja lähetään sit hakee pizzaa" sanon ja yritän saada muita vielä liikkeelle. Kumma homma, että se olen minä, joka kannustaa muita ja yrittää muka olla positiivinen. Todellisuudessa mun olisi tehnyt mieli heittäytyä lattialle makaamaan jo tunteja sitten ja jäädä siihen loppu päiväksi.

"täs on loput" Tommi sanoo Olli perässään ja laskee viimeiset laatikot eteisen lattialle. Miten ihmisellä voi olla näin helvetin paljon tavaraa ja etenkin vaatteita? Ehkä mun pitäisi käydä nämä läpi ja laittaa myyntiin tai heittää pois kaikkea turhaa mitä en edes käytä.

Kaikesta huolimatta ja vastoin kaikkien odotusten mä päädyinkin muuttamaan omilleni. Äiti soitti mulle syysloman jälkeen ja lupautui hankkimaan apua juomiseensa ja halusi myös korjata meidän kaikkien välit. Samalla se auttoi mua etsimään hyvän hintaisen kämpän. Kelan tuilla tässä eletään toistaiseksi, mutta pääasia, että eletään ja että pääsin kotoa pois, vaikkakin hyvällä tuurilla tilanne olisi saattanut lähteä menemään parempaan päin.

Päätettiin viidestään jätkien kanssa roudata tavarat tänne Joonaksen äitin auton toimiessa muuttoautona. Se sitä ajoi, kun meillä kenestäkään ei ole korttia vielä, mutta ihan itse me kaikki kannettiin kolmanteen kerrokseen.

"Joonas näyttää kyllä siltä et sen selkä menee kahteen osaan jos se kävelee metriäkään" Olli naurahtaa keskellä lattiaa makaavalle Joonakselle. Voi pientä.
"käykää te hakemassa sitä pizzaa nii me jäädää Joonaksen kans tänne" ehdotan. Enhän mä nyt raaskisi Joonasta yksin jättää tänne makaamaan.
"onks välii mitä pizzaa?" Niko kysyy pukiessaan takkia päälleen. Pudistan päätäni ja Joonaksenkin suusta kuuluu kielteistä muminaa.

Niko, Olli ja Tommi suuntaavat rappukäytävään ja asuntoon laskeutuu täysi hiljaisuus. Menen makaamaan Joonaksen viereen lattialle ja hymyillen tuijotan sitä.
"mitä?" se naurahtaa ja kääntää katseensa takaisin kattoon.
"ei mitää. oot vaa sulonen nii katon sua" vastaan ja huomaan pienen punan nousevan tuon poskille. No nyt ei ole kyllä olemassa mitään suloisempaa.
"höpö höpö" se tuhahtaa.

"mieti et sä asut nyt omillas" se toteaa yhtäkkiä.
"niimpä. mun ei tarvi kysellä keltään mitään ja säki voit olla täälä koska vaan" vastaan. Musta tää kaikki tuntuu kyllä vieläkin ihan hullulta. Tai vielä hullummalta kuin aikasemmin, kun nyt kaikki mun tavarat ovat täällä. Sänky, pöytä ja pari tuolia vielä puuttuu, mutta niiden kuskaamiseen tarvitaan jokin isompi menopeli kuin neljälle ihmiselle tarkoitettu suhteellisen pieni ja näppärä henkilöauto, johon juuri ja juuri tyhjänä saa viisi ihmistä ahdettua.

"enhän mä voi sun nurkissa majailla" Joonas hymähtää, vaikka se tietää ihan varmasti ettei tuo pidä paikkaansa.
"ööö mitäs mä tein sillon sen kaks viikkoa?" naurahdan.
"eri asia" se tokaisee. "sitä paitsi sä elit mun äitin rahoilla ja äitin ostamilla ruuilla, mä eläisin tääl sun rahoilla eikä se oo reilua"
"väitätsä mua köyhäksi?" kysyn muka loukkaantuneena.
"Kelan tuilla elät. eli sama asia ku köyhä" Joonas vastaa.
"voi kiitos. mut haista paska" sanon ja pyöräytän silmiäni.
"no ole hyvä vain. mut en mä taida. mut näin mä aattelin tehä" se sanoo viekkaasti ja vetää mut sitten itseään vasten yhdistääkseen huulemme siinä keskellä lattiaa tavarapaljouden keskellä.

Kyllähän tää kämppä pitää pian siinä mielessä korkata...

—
sanat 522

elämäni ehkä kamalimmasta hiihtolomasta selvitty ja arkeen palattu🙃

ja eilen varmistu yhen aivan ihanan jutun toteutuminen nii nyt on elämäs jotain selkeetä mitä oottaa nii jospa tää iloksi kääntyis ees hetkellisesti🥰

tsemppiä muuten kaikille keillä on nyt kirjotukset!!