Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 7 - murskavoitto

•J o o n a s•

Pari viikkoa on kulunut siitä, kun ekan kerran autoin Joelia kouluhommissa sen luona. Siitä lähtien ollaan nähty lähes joka päivä vapaa-ajallakin. Joel on yrittänyt ottaa mua mukaan sen kaveriporukkaan ja pari kertaa ollaankin hengattu, mutta en oo siitä kauheasti innostunu. En oo koskaan tykännyt isoista kaveriporukoista, vaikka eihän tuossakaan kaveriporukassa ole kuin neljä henkeä plus minä. Joelin kanssa on kahdestaan helpompi olla.

Joel käyttäytyy mun seurassa jotenkin tosi varovaisesti. Tai siltä se ainakin vaikuttaisi. Joel on sellanen luontainen esiintyjä ja useasti onkin äänessä varsinkin, jos sattuu liikkumaan omien ystäviensä seurassa. Mun kanssa se on aika rauhallinen eikä lainkaan samanlainen kuin muisen seurassa. En osaa sanoa onko se enemmän hyvä vai huono juttu.

Yleensä, kun ollaan vapaa-ajalla nähty, sen on ollut tarkoitus tapahtua opiskelun merkeissä. Paino sanalla 'tarkoitus'. Nytkin Joelin piti tulla mun luokse lukemaan biologian kokeeseen, me ollaan pelattu jotain rallipeliä koko aika. Se sattui olemaan ainoa peli, mitä ensinnäkin voi pelasta kahdestaan vähän veren maku suussa ja mikä kelpasi Joelille. Se varmaankin katuu päätöstään pelistä, sillä oon voittanut viimeiset neljä peliä.

"vittu!! se oli niin lähellä!" Joel huutaa hävitessään taas.
"eikä ollu lähellä. murskavoitto suorastaan" totean ivalliesti. Joel vilkaisee mua murhaavasti ja hetken ehdin jopa pelätä, että saan osuman tuon nyrkistä. En saanut, mutta Joel hyppää selkääni ja näin julistaa painimatsin alkaneeksi.

Joel tiputtaa mut sängyltä ja hyppää perässä mun reisien päälle istumaan pitäen mun käsistä kiinni. Meidän katseet kohtaa ja jäädään kumpikin vain tuijottamaan toisia sanomatta mitään.

Nousen kyynerpäideni varaan Joelin irrottaessa otteensa käsistäni. Siinä hiljaisuudessa, sen istuessa käytännössä mun sylissä, tuijotan noihin vaaleisiin ja salaperäisiin silmiin. Niin huono, kun olenkin lukemaan ihmisiä, oon ihan varma, että Joelista löytyy niin paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta varmasti myös synkkiä juttuja. Niihän meistä kaikista löytyy. Nikon varoitukset Joelista vaimentuvat jokaisella sekunnilla, kun tuota poikaa edessäni tuijotan. Ei se nyt niin paha voi olla.

Ujo hymy hiipii tuon kasvoille ja saa mutkin hymähtämään. Joel punastuu silminnähden ja kääntää päänsä kohti telkkaria, jossa viimeismmän pelaamamme pelin loppusijoitukset näkyvät yhä.
"ootko nyt tyytyväinen ku jossain voitit?" kysyn.
"mmm ehkä. murskavoitto" Joel vastaa virnuillen ja imitoiden mua.

Seuraavan parin tunnin ajan pelatessamme, en voi olla vilkuilematta Joelia sivusilmällä. Tuo hetki oli jotenkin kummallinen. Tai ei se hetki itsessään, vaan se miltä se tuntui. Ei sellanen mikä tahansa katsekontakti, joita on joka ikisen kanssa jatkuvasti. Eikä se ollut yksistään sitä, että mä olisin tuijottanut sitä. Myös Joel tuijotti mua.

Etuovi alakerrassa kolahtaa. Eli äiti tuli kotiin. Oli tarkoitus häätää Joel ennen sitä, mutta eihän tässä nyt ole kelloa kerennyt katsomaan.
"Joonas?" kuuluu ääni oven toiselta puolelta ja koputus heti perään. Painan pelin pauselle ja käännyn ovelle päin.
"joo" huudan ja äiti tajuaa avata oven.
"tulin vaan kattoo... ai hei sulla on kaveri täälä. sori älkää antako mun häiritä" se sanoo yli-innokkaalla ja pirteällä äänellä.
"me tultiin koulun jälkeen Joelin kans meille" sanon ja katsahdan nopeasti sitä kohti.
"no kiva. ootteko syöny? teenkö ruokaa?" äiti hössöttää.
"joo joo syötiin ei tarvi tehä meille ruokaa kiitos hei hei meillä on peli kesken" vastaan yhteen hengenvetoon ja käännyn takaisin telkkaria kohti. Luojan kiitos äiti tajusi sen jälkeen kadota ovelta ja vetää sen vielä perässään kiinni.

"sori tosta" sanon meidän jatkaessa peliä.
"ei se mitää. onhan toi ihan huvittavaaki. mammanpoika" Joel vastaa ja lopun hän kuiskaa niin hiljaa, etten melkein kuule sitä.
"että mitä että" painan pelin jälleen pauselle ja katsahdan Joeliiin päin närkästyneenä. Joel vilkasee mua nopeesti ja vetää sitten huppunsa päähän. Hölmö kyllä mä nään sut edelleen.

Kostan edellisen painimatsinja hyppään nyt vuorostani Joelin selkään. Eipähän voida enää tippua mistään, kun ollaan jo valmiiksi lattialla. Joel tökkää mua kylkeen ja allaa kutittaa.
"älä kutita!!" saan älähdettyä naurun keskeltä.
"kyllä se niin taitaa olla et mä vien voiton painimatseissa ja sä viet tossa rallipelissä" Joel naurahtaa ja jättää mun kyljet rauhaan. On se kumma kun ei saa hengittääkkään enää rauhassa.

Jään makaamaan lattialle Joelin istuutuessa mun viereen. Lasken mun toisen käden tuon polvelle ja hymyillen katson noita sinisiä silmiä. Joel nostaa oman kätensä mun kämmenselälle ja silittää sitä varovasti sormenpäillään. Ja taas se hetki, kun meidän katseet kohtaa, kaikki muu unohtuu. En käsitä miten Joel saa tämmösen olon mulle pelkästään kattomalla mua.

—
sanat 692

joko me mennään eteenpäin👀

ei.