Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 34 - yllätys

•J o o n a s•

"mä sanoin Nikolle et sä saat olla oikeesti pahoillas et mä lopetan sulle kiukuttelun" hymähdän meidän lähtiessä kohti parkkipaikkaa.
"ylittikös tää sun odotukset?" Joel kysyy ylpeänä.
"ylitti ja aika komeastikin vielä" vastaan. "mut miten sä oikein järjestit tän?" kysyn ihmeissäni.
"emmä tätä yksin tehny..." se aloittaa ja lopullisen vastauksen saan parkkipaikalle päästyämme. Niko ja Tommi istuvat malttamattoman näköisinä nurmikolla. Mut huomatessaan Niko hyppää pystyyn ja juoksee halaamaan mua.
"sä pyysit mun kavereilta apua tähän?? JA NIKO SÄ TIESIT TÄSTÄ?!" huudahdan katsoen vuorotellen kukat kädessä seisovaa Joelia ja leveästi hymyilevää Nikoa.

Me jäädään siihen hetkeksi vaihtamaan kuulumisia ja vain istuskelemaan ajan kuluttamiseksi.
"voitaisko jo lähtee?" Joel marisee ja nojaa päänsä mun olkapäähän.
"lähetää vaa nii meiän kyyhkyläiset pääsee viettään kahdenkeskistä aikaa" Tommi sanoo sellainen ilme kasvoillaan.
"se tuskin kestää päivänvaloa" Niko virnuilee. Joel tuhahtaa ja pinkaisee pystyyn ojentaen kätensä mulle. Me sanotaan heipat ja lähdetään eri suuntiin

Joel oli ilmeisesti kävellen tai jonkun kyydillä tullut tänne, joten nyt meidän oli vuoroteltava mun pyörällä. Toinen käveli vieressä ja toinen pyöräili hiljaista vauhtia ja välillä vaihdeltiin.
"sä taisit tosissaan haluta alottaa alusta" hymähdän huomatessani Joelin katselevan mua.
"no joo. oikeesti, anteeks siitä mitä kesällä tapahtu. mä en voi selittää sitä miksikään enkä pistää alkoholin piikkiin. mut musta tuntuu pahalta et mä tein sulle niin. enkä mä tekis sillee enää koskaan" se selittää lähes yhteen hengenvetoon.
"heiii" sanon nopeasti ja hyppään pyörän selästä. Nostan molemmat käteni Joelin poskille ja käännän sen kasvot mua kohti. "ei se haittaa. älä mieti sitä enää. mulle riittää et nyt on kaikki hyvin"
"tiiäkkö Joonas... sä oot aika tosi ihana" se sanoo hymyillen.

"meinasitko sä mennä muuten yksin kotiin?" Joel kysyy.
"en mut varmaan pakko. mun sisko on kipeenä nii äiti ei halua meille ylimääräsiä sairastumaan" huokaisen. Juuri nyt sittenpitää olla kipeänä.
"mun porukat on kotona nii ei me saatais sieläkään olla rauhassa" tuo vastaa. "mut nähdäänhän me taas huomenna?"
"totta kai" vastaan hymyillen, vaikka harmittaahan mua tietenkin, että pitää sanoa heipat.

Joel halusi välttämättä saattaa mut kotipihalle asti. Melkein jopa jäisin mieluummin tähän ulos nukkumaan kuin menisin sisälle, jos niin saisin olla Joelin kanssa koko yön. Täällä vain alkaa olla aika viileää, joten mun täytyy varmaan niellä tappioni ja mennä sisälle.
"voisitsä yrittää pitää nää hengissä enemmän ku kaks minuuttia?" se kysyy mun laittaessa pyörääni lukkoon.
"aina voi toki yrittää. en oo mikää viherpeukalo mut eiköhän ne vedessä elä" vastaan epäuskoisena.

Kipitän viemään kukat terassille, jotta me ei niitä ehdittäisi tässä runnoa ennen kuin ne pääsevät edes sisälle. Kipitän takaisin Joelin luokse ja kiedon käteni sen ympärille.
"nyt ei oo enää viilee" mutisen sitä vasten. "en haluais että meet"
"emmäkää haluais mennä. mut haluaisin kyllä olla kotona ennen ku tulee pimeetä" Joel vastaa.
"mmmh okei" sanon ja kohotan katseeni sen silmiin. En kauaakaan ehdi niitä tuijotella, kun tunnen pehmeät ja ilmasta jo viilenneet huulet mun omilla.

Muutaman hellän pusun jälkeen me irrottaudutaan ja mä lähden kohti ovea jääden kuitenkin katsomaan pois päin kävelevää Joelia. Se vielä vilkuttaa mulle hymyillen vilkaistessaan taakse. Sitten mä astelen sisälle sormet hieman kohmeisina viileästä tuulesta.
"mä niin haluan uskoa et Joel ei satuta sua" äiti sanoo lempeästi huomatessaan mun tulevan keittiöön.

—
sanat 524

tätä on nyt jotenki super helppoo kirjottaa🫠