Diamond in the darkness - Joel x Joonas

osa 35 - laittoman hyvä

•J o e l•

Inhoan pyöräillä kouluun. Toinen vaihtoehto olisi kävellä ja se jos joku on vielä kauheampaa. Harvoin mä saan myöskään kyytiä porukoilta. Pahinta koko aktiviteetissa on, että aamuisin on jo vähän viileä, sillä ollaanhan me jo lähempänä syksyä kuin kesää.

Toisaalta myös Joonas pyöräilee edelleen, joten me voidaan mennä aina yhtä matkaa. Ja tuleehan siinä päivän liikuntaakin samalla. Mun kun ei muuten urheilemaan saa ilman uhkailua, kiristystä ja lahjontaa. Siispä tyydyn kohtalooni ja pyöräilen joka paikkaan siihen asti, kun saan ajokortin.

Koulussa mä haravoin katseellani pitkin käytäviä etsien Joonasta. Siitä ei oo kuulunut koko aamuna mitään, vaikka mä kokeilin soittaakin sille. Saattaahan se olla kipeänä, mutta yleensä se kumminkin vastaa puhelimeen.

Silmiini osuu nuo hattaramaiset hiukset, jotka ovat aivan yhtä sekaisin kuin aina. Astelen sitä kohti ja mut huomatessaan sen kasvoille leviää suloinen hymy.
"mulla loppu akku ja laturiki tais sanoa itsensä irti. jos oot yrittäny saaha mua kii nii en oo tahallaan ignorannu sua" se naurahtaa.
"mä jo ehin pelätä et suutuitsä mulle" sanon dramaattisesti.
"drama queen" tuo vastaa ja me lähdetään kohti fysiikan luokkaa.

"koulussaki on niin paljon kivempaa ku sä et mökötä mulle" kuiskaan Joonakselle samalla, kun opettaja selittää tunnin aihetta. Ja siitähän mulla ei ole harmainta aavistustakaan, yllätys yllätys. Joonas ei vastaa mitään vaan vilkaisee mua viekas ilme kasvoillaan.

Tunnin jälkeen me lähdetään kohti alakertaa. Mä oletin, että me mentäisiin ruokalaan, mutta Joonas vetäiseekin mut mukaansa vessoille ja yhteen kymmenestä kopista.
"mä en oo saanu tehä näin ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan..." se mutisee lukittuaan oven ja tarttuu mun hupparin kauluksista yltääkseen mun huulille. Kieltämättä tää aika on tuntunut ikuisuudelta, kun ollaan viimeksi pussattu pidempään kuin pikaisesti heipat tai myöntävä vastaus. Mulla oli yhtä ikävä - ellei pahempikin ikävä - juuri sellaista pidempää suudelmaa.

Joonas ei vaikuta lainkaan halukkaalta hidastaa saati sitten lopettaa pusutteluhetkeä ollenkaan, mikä herättää mussa jonkinlaista innostusta. Ei sellaista! Me ollaan koulussa herranjumala... Tuntuuhan tää silti ihan laittoman hyvältä olosuhteista huolimatta.

Työnnän Joonaksen seinää vasten. Se säpsähtää hieman katsoen mua pelokkaalla ilmeellä. Ja meinaa sitten revetä nauruun. Munkaan pokka ei millään tahtoisi pitää.
"sori" kuiskaan lähes teinitytön lailla tirskuen.
"tee noin uudestaan sit ku ei olla koulun vessassa" tuo kuiskaa aivan mun korvan juuressa ja suukottaa mua poskelle.

Me onnistutaan pujahtamaan ulos vessakopista kenenkään huomaamatta ja lähdetään viimein kohti ruokalaa. Kummankin pokka on pettää joka kerta, kun hiljaisuus meidän välille hetkeksi ennättää laskeutua ja me eksytään katsomaan toisiamme silmiin.

"etkös sä sanonu että et tunne täältä ketään?" kuulen Essin kysyvän ja istuutuvan mun viereen pöytään.
"en tienny sillon ketä kaikkia meiän luokalla oli" mutisen vastaukseksi hieman häpeissäni, kun ymmärrän miltä tuo Essin kommentti mun sanomisista kuulosti.
"väititkö sä et me ei tunneta?" Joonas kysyy sellaisella äänensävyllä, jota mä en osaa tulkita.
"en. mä en siinä vaiheessa tienny et ollaan samalla luokalla" soperran ja katson Joonasta epäuskoisena. Se kuitenkin väläyttää mulle ja Essille hymynsä, jonka mä tulkitsen hyväksyväksi. "kyllähän me nyt tunnetaan" lisään vielä ja vilkaisen Joonasta purren alahuultani.
"aaai te oikein tunnette toisenne"

—
sanat 488

tiiättekö välillä on maailman vaikeinta keksiä osalle nimi😀