⚠️ITSENSÄ SATUTTAMINEN⚠️
Anteeksi että tää on näin deep ain jossai kohtia ‼️
KIRJOTAN KYLLÄ JOTAIN MUKAAVAAKIN.. ANTAKAA AIKAA OON HUONO.
OI ÄLÄ ITKE 😞
*Aby*
"VITTU" "HUORA PAINU HELVETTIIN MUN SILMISTÄ"
Huudot ja kovat kolahdukset kantautuivat korviini.
Tältä kuulostaa täällä meillä!
Olen ollut suunilleen koko kesän yksin kotona. Kesä lomaa olisi noin vähän alle kuukausi jäljellä. Kohta en voisi nukkua joka ilta Joonaksen kanssa. No jos rehellisiä ollaan en voi nytkään. Vanhempani eivät edes tiedä Joonaksesta. Ja toistaiseksi ehkä hyvä niin.
Vanhempani olivat tulleet kotiin parisen päivää sitten.
En ole liikkunut huoneestani muualle kun kuselle, en ole nähnyt ketään enkä ole syönyt kunnolla. Äitini on tosin käynyt tarkistamassa olenko hengissä.
Vaikken ole ketään nähnyt olen puhunut Joonaksen kanssa joka päivä face-timea. Mutta ei se tietenkään ollut sama asia.
En ole oikeasti puhunut ihmisille hetkeen, en ole ollut yhteydessä. Isabellakin sanoi olevansa huolissani minusta. Vakuutin kaiken olevan hyvin ja sanoin olevani vain hieman kuormittunut ja väsynyt. Kuormittunut ja väsynyt kyllä... mutta mistä? Se on asia erikseen.
Jessikakin on yrittänyt soitella mutta olen painanut vain punaista ja sen jälkeen kirjottanut viestin perään "mitäää?"
Miksi kaikki ovat yhtäkkiä huolissaan. Olenhan aivan normaali minä? Vai olenko? Olenko muuttunut tai tai käyttäydynkö väärin?
Makasin tällä hetkellä sängylläni nojaten seinään samalla kuunnellen vanhempieni riitelyä. Sitä se viina tuottaa rakkaat.
"Aby Tuutko sä ulos?" Kilahti viesti porukamme ryhmästä
🐓kuusi vitun tyhmää kanaa🐓
Isabella : Aby tuutko sä ulos?
Minä : en mä nyt.
Joonas : miksiii
Jessika : tuisit nyt
Minä : enmä nyt jaksa
Vastasin jonka jälkeen heitin puhelimeni sängyn toiseen päätyyn. Kello oli siis jotain yksitoista illalla, muut kaveri porukastamme suunitelivat lähtevänsä yö-uinille ja mäkkäriin. Muo ei huvittanut. Tai en siis jaksanut, tai enmä tiedä. Vittu.
Oon sekasin. Tosi sekasin.
Joko kaikki tuntuu raskaalta tai vaikeelta. Miten olotila voi muuttua parissa päivässä näin huonoksi?
Makoilin sängyssä musta huppari päälläni. Jalkojani suojasi musta-punaiset ruutuyö housut. Hiukseni ovat sotkunutturalla ja kädessä pari erillaista korua jotka kilahtelivat ja pitivät kivan kuuloista ääntä osuessa toisiinsa.
Hymyilin itsekseni hetken kunnes havahduin taas todellisuuteen. Värit vain hävisivät. Käännyin katsomaan itseäni peilistä. Silmäni punottivat, naamani oli räjähtänyt ja kulmaväri oli hiipunut pois. Kello läheni yhtä yöllä.
Entiiä mikä muo vaivas mut tuli kauhee tarve saada jotain terävää. Tehdä taas se sama mistä hetken nautin ja sitten kadun tekoani. Mutta ainakin saisin hetkeksi pääni täysin hiljaiseksi.
Nappasin mattopuukon lipastosta pahvilaatikon sisältä ja katsoin sitä. Vanhaa kuivunutta verta. Nojasin seinääni vasten ja laahauduin sitä vasten lattialle istumaan. Nostin hupparini hihaa hieman ylemmäs ja laitoin veitsen vasten kättäni. Tähän tein viimeksikin viillot. Tuntui pahalta mutta samalla pelottavan hyvältä.
YOU ARE READING
"The last step before death"
Teen Fiction"this story is about the good and bad moments of life" I DON'T USUALLY USE TW⚠️
