✓ Love Me Always ✓

Luku 9

"Pikkuinen, ootko sä ihan kunnossa?" Jaxon kysyi. Just, vieläkin tuo raivostuttava lempinimi. Päätin kuitenkin kiittää häntä, sillä kuka tietää mitä olisi tapahtunut, ellei hän olisi tullut väliin.

"Joo, kiitti." "Ei mitään, tiedä mitä se ois vielä sulle tehnyt, jos en ois tullu", Jaxon sanoi ja veti minut istumaan pihalla olevalle penkille.

"Mä en oo muuten esitelly vielä itseäni, mä olen-" "Jaxon Brown" keskeytin hänet. Jaxon katsoi minua ensin hämmentyneenä, ja jatkoin "Vaarallinen fuckboy, josta minun pitää pysyä mahdollisimman kaukana".

"Aivan, sä oletkin tainnut saada jo esittelyn musta", hän sanoi tylysti ja oli jo nousemassa pois. Vedin kuitenkin hänet takaisin, ja hän katsoi vieläkin entistä hämmentyneemmältä.

"Mutta, mä kuitenkin tykkään tutustua ihmiseen ensin, ja muodostaa vasta sitten oman mielipiteen siitä" sanoin.

Oman hikke-leimani takia kukaan ei ollut halunnut tutustua minuun oikeasti. Sen takia olin päättänyt, että yrittäisin toisia ihmisiä tavatessani nähdä heidät ilman toisten minulle kertomia mielipiteitä.

"Okei, etkö sä pelkää mua?" "En, et ainakaan tähän mennessä oo tehny mitään, miks mun pitäis pelätä sua. Ja juurihan sä pelastit mut joltain potentiaaliselta raiskaajalta" Jaxon hymyili pienesti, mikä oli muuten varmaan suloisin näkemäni asia ikinä. Voisin katsoa häntä oikeasti vaikka koko loppuelämäni- Hetkonen, mitä mä oikein mietin? Nyt Alice lopetat tän, sunhan piti olla ihastumatta tällaisiin jätkiin.

Jaxon näytti tarkastelevan minua varovasti. Yritin vältellä katsomatta hänen silmiinsä, vaikka tunsinkin jo poskieni kuumottavan. Toivottavasti Jaxon ei huomaa tätä. "Pikkuinen, oot aika söpö kun punastelet mulle" Aha, sinne meni sekin toive.

Jaxon silitti poskeani, mikä sai poskeni punoittamaan vielä enemmän, mikäli se edes oli ylipäätään mahdollista. Toinen puoli minusta halusi vain koskea enemmän Jaxonia, kun taas toinen puoli halusi pois tästä tilanteesta. Jaxonin pehmeä käsi, ihana tuoksu ja pieni hymy yhdistettynä hänen muutenkin täydelliseen ulkonäköönsä sai aivoni sekaisin.

"Voitko sä lopettaa tuon?". "Miks ihmeessä, sähän näytät tykkäävän tästä?" Vedin Jaxonin käden pois poskeltani, johon hän vain virnisti. "Mulla on muuten oikeakin nimi, enkä mä ole pieni" sanoin. Jaxon virnisti vielä enemmän. Kuolen ihan kohta, ellei hän lopeta tuota. Aivan liikaa täydellisyyttä lähelläni.

"Mä tiedän, Alice McCartney" "Oho, tiedätkö sä mun nimen?" "Niin tiedän, etkö sä muista, kun historian opettaja sanoi sen mulle?" Ainiin, olin jo lähes unohtanut sen. "Ja sä muuten olet pikkuinen"

"Se, että mä olen mahtavat 158 senttiä pitkä ei anna oikeutta kutsua mua tuollaisella rasittavalla lempinimellä" sanoin ja löin Jaxonia hellästi olkapäähään. Jaxon nauroi ihanaa nauruaan. Vaikka mitä muuta kuin ihanan kuuloista naurua voi odottaa Jaxonilta. Voisinpa kuunnella tätä ikuisesti.

Yhtäkkiä kuulin puhelimeeni tulleen viestin. Otin puhelimen laukustani ja avasin sen.

Alexbigbro: Sori Alice, mun oli pakko lähteä täältä viemään Erica kotiin. Selitän tän sit paremmin huomenna, mut saatko joltain muulta kyydin?

Et ole tosissas Alex, enhän mä edes tunne täältä ketään. Miten mä nyt pääsen täältä kotiin? En varmasti ajatellut kävellä yksin, yksi ahdisteleva jätkä on ihan tarpeeksi samalle illalle.

"No, kuka se oli?" Jaxon kysyi vierestäni katsottuani viestiä varmaan minuutin. Ainiin, olin jo unohtanut Jaxonin istuvan vieressäni. "Alex, mun isoveli. Sen ois pitäny viiä mut kotiin, mutta sen pitikin lähteä viemään meidän kaveri kotiin, ku sille oli vissiin tapahtunu jotain" sanoin.

"Ai, millä sä nyt meet kotiis?" Jaxon kysyi huolestuneena. Kohautin olkapäitäni. "Varmaan kävelen, en mä tunne täältä vielä ketään muitakaan, kun me muutettiin tänne vasta joku kuukaus sitte".

"Aa, se selittääkin, miksen oo nähny sua ennen täällä" Jaxon sanoi. Yritin hymyillä ja sanoa ilman, että Jaxon huomaisi pelon äänessäni: "Kai mä sit lähen kävelemään, toivottavasti kukaan puutteessa oleva viiskymppinen ukko ei raiskaa mua".

Jaxonin ilme vakavoitui. "Et sä nyt yksin voi näin myöhään lähteä kävelemään" En siis onnistunut vakuuttamaan Jaxonia, että pärjäisin yksin.

"No ei mulla oo muutakaan vaihtoehtoa", sanoin ja nousin penkiltä. Jaxon nousi samassa ylös ja sanoi: "Oota tässä, käyn nopeesti tuolla sisällä. Mä vien sut kotiin".

Olin jo sanomassa vastalausetta, mutta Jaxon oli jo kaukana. Enhän mä voi mennä Jaxonin kyytiin, entä jos se onkin oikeasti joku vaarallinen psykopaatti, joka on vaan saanut vakuutettua minut?

Hetken päästä Jaxon tuli sisältä kantaen nahkatakkiaan olalla. Hän katseli ympärilleen etsien jotain, ja hymyili huomatessaan minut. Jaxon viittoi minua luokseen, ja kävelin varovasti hänen viereensä. En ollut vieläkään ihan varma oliko tämä ihan hyvä idea. Mitähän Alex ja Zac sanoisivat, jos saisivat tietää tästä. Ehkä oli vain parempi jättää kertomatta kokonaan.

"Onko kaikki ihan okei?" Jaxon kysyi kävellessämme hänen autolleen. "Joo, mut ei sun oikeesti tarvii viedä mua kotiin" Jaxon kääntyi minuun päin.

"Tarvitsee, ei noin pieni tyttö voi kävellä yksin kotiin näin pimeällä". "Mä en ole edelleenkään pieni ja mä voin soittaa vaikka mun toiselle veljelle, jos se vois hakea mut"

"Alice McCartney, mä voin ihan hyvin viedä sut, koska mäkin olen menossa nyt kotiin" Jaxon sanoi jo hieman turhautuneesti ja istuutui autoonsa. Huokaisin ja istuuduin myös autoon. Ehkä Jaxon oikeasti vaan haluaa viedä mut kotiin.

Matka oli aluksi aika hiljainen, lukuun ottamatta radiota, jonka Jaxon oli laittanut päälle. "Sä taidat sittenkin pelätä mua". "Häh, enhän pelkää?" havahduin. "Sähän oot ihan valkonen ja muutenkin hermostunut" "Okei, ehkä mä olen vähän jännittynyt" myönnyin. Jaxon katsoi minuun jäänsinisillä silmillään.

"Hei pikkuinen, en mä aio tehdä sulle mitään", hän sanoi ja silitti kättäni. Ihoni meni ihan kananlihalle Jaxonin kosketuksesta. Miksi hänellä on tuollainen vaikutus minuun?

"Uskothan sä mua?". "Uskon, mutta kaikki vaan väittää sun hakkaavan muita. Niin ehkä mua vähän pelottaa" sanoin hermostuneena. "En mä hakkaa naisia" Jaxon sanoi vakavasti.

"Kyllä mä uskon sua. En tiedä olenko mä vaan outo, mutta en mä osaa kunnolla pelätä sua", sanoin hymyillen.

Jaxon käänsi autonsa kotini pihalle. "Et sä ole outo, mutta sä olet erilainen kuin muut yleensä on". Jaxon irrotti turvavyöni ja silitti vielä kättäni, ennen kuin sanoi hymyillen: "Hyvää yötä, pikkuinen!" "Hyvää yötä, Jaxon", vastasin ja nousin pois autosta. Katsoin Jaxonin ajavan pois pihasta ja hymyni ulottui varmaan korviini asti.

Taisin sittenkin olla ihastunut Jaxon Browniin.