✓ Love Me Always ✓

Epilogue (Osa 2)

"Pärjäile", Zac kuiskasi vielä, ennen kuin halasimme viimeisen kerran. "Samoin", vastasin ja heilautin kättäni lähtien kävelemään kohti ulko-ovea. Zac kiipesi takaisin autoonsa, sillä hän oli menossa vielä Alexin ja Markin kanssa käymään kaupassa.

Ovi kolahti takanani, ja jätin kenkäni eteiseen. Talo oli aivan tyhjä ja hiljainen, lähes aavemainen. En ollut ikinä tykännyt olla yksin koko talossa, aloin kuvitella kaikkia epämääräisiä ääniä ja lopulta vain sulkeuduin makuuhuoneeseen peiton alle kuulokkeet korvissa, jotta en edes kuulisi mitään muuta.

Ripustettuani takin naulakkoon, lähdin käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Istuin huokaisten sängylle ja otin yöpöydältä kuvan minusta, sekä Jaxonista. Siinä seisoin edessä, ja Jaxon oli takanani, hieman kumartuen niin, että hän pystyi kiertämään kätensä ympärilleni. En voinut olla estämättä hymyäni, kun muistelin kuvanottohetkeä.

Flashback~

"Hyvä, nyt voidaan vaihtaa asentoa", Sebastian naurahti, ja hyppäsin Jaxonin selästä alas. Olimme ottamassa kuvia Sebastianin kanssa, joka paljastui ammattivalokuvaajaksi Zacin kerrottua enemmän hänestä.

"Miten me sitten ollaan?" Jaxon kysyi. Sebastian mietti hetken, kunnes vastasi: "Jos menette niin, että Alice seisoo tässä edessä, ja Jaxon mene sinä sen taakse ensin"

Noudatimme käskyä, mutta naurahdimme tajutessamme, että Jaxon näytti liian pitkältä minuun verrattuna. "Hei odotas, mene tämän laatikon päälle seisomaan, niin teidän pituusero ei oo niin iso", Sebastian kertoi ja kävi hakemassa puisen laatikon huoneen reunalta, "Ja jos Jaxon laitat kätesi Alicen ympärille, siitä kaulan kohdalta, mutta älä sitten kurista tyttöystävääsi"

Nousin laatikolle, ja pian tunsin tutut kädet ympärilläni. Emme pysyneet vakavana kauaa, vaan ensin Jaxon alkoi näykkiä kaulaani hennosti hampaillaan, mikä kutitti minua, joten lopussa nauroimme kumpikin, vaikka meillä oli tarkoitus ottaa vakavia kuvia.

"Te olette ihan toivottomia, ette te pysy vakavana kuin 5 sekuntia ja sitten teidän höpötys taas alkaa", Sebastian huokaisi pudistellen päätään. "Sori, nyt me ollaan oikeasti vakavia, niin saadaan otettua se kuva", sanoin.

"Okei, mä lasken kolmeen", Sebastian ilmoitti ja nosti kameran eteensä, "Yksi... Kaksi..."

Jaxon tökkäsi kylkiäni, jolloin en voinut pidättää nauruani, ja Jaxonkin virnisti "onnistumiselleen".

"Kolme!"

"Ei tästä tule mitään", Sebastian huokaisi, mutta virnisti kuitenkin Zacille, joka saapui juuri huoneeseen.

Flashback loppuu~

Niin siinä kävikin, että laitoimme juuri sen kuvan kehyksiin yöpöydällemme, ei mitään niistä vakavista ja onnistuneista kuvista, sillä jotenkin se kuva kuvasi enemmän meitä, ei vain jotain pönötystä, mitä emme oikeasti koskaan tehneet.

Laskin kuvan takaisin pöydälle, pyyhkien silmäkulmiani. Minulla oli aivan järkyttävän ikävä häntä, mitkään sanat eivät pystyneet kuvaamaan tätä tunnetta, mikä minulla oli.

Etuoven kolahdus säikäytti minut, ja pomppasin sängyltä paniikissa. Ei muilla ollut avainta tänne, ajattelin kauhuissani ja mietin äkkiä, mitä ihmettä ottaisin puolustusaseekseni. Katseeni osui mustiin korkkareihini, jossa oli ohuet piikkikorot. Nappasin toisen kengistä, vaikka tiesin, että aseeni oli aivan tyhmä, mutten kerennyt etsiä mitään muutakaan.

Painavat askeleet kaikuivat alakerrassa, sitten portaita ylöspäin, koko ajan lähemmäs ja lähemmäs.

Sitten tajusin, että voisinhan toki soittaa jollekin, enkä yrittää puolustautua jollakin korkokengällä, joten aloin etsimään puhelintani katseellani. "Voi hitto", huutokuiskasin muistaessani, että jätin sen takkini naulakkoon.