My love, I'll be okay. || Joonas Porko

7. "Te ette voi auttaa mua!"

Joonas

Puhelimen soittoääni keskeyttää painajaisuneni Hildasta, ennenkun hän edes ehti katoamaan. Parissa viimeisimmässä unessa hän on vain toistanut lausetta "mä tiedän mitä sä teit." Yleensä herään vasta sen jälkeen, mutta ärsyttävä puhelimeni pimputus pelastaa minut ikävältä uneni lopulta.

Tartun silmät sikkurassa soivaan puhelimeeni ja nousen istumaan sängylleni. Hieraisen silmiäni, jotta saisin selvää kuka yrittää tavoitella minua. Joel. Painan silmäni jälleen kiinni ja vastaan mikkiin kirkuvalle ystävälleni.

"Moi", sanon unisena. Äänestäni varmasti kuulee, että olen juuri herännyt.

"Vittu Porko missä sä oot? Mä oon yrittäny soittaa sulle joku sata kertaa jo! Sun piti olla studiolla jo puoltoista tuntia sitte!", Joel kivahtaa puhelimessa. Räväytän silmäni auki ja nostan puhelinta korvalta sen verran, että saan katsottua kelloon. 11.30!

"M-mä heräsin just, m-mut mä oon tulossa", sepitän nopeasti puhelimeen, jonka jälkeen painan punaista tylysti. Pomppaan sängystäni ylös nopeammin kuin Olli, ja vetäisen ensimmäiset vaatekappaleet paljaan ihoni päälle, jotka käteeni vain sattuvat.

Suunnistan suorinta tietä eteiseen, jättäen kaikki aamutoimeni taakse. En ehtisi nyt tekemään mitään kasvokuorintaa, kun omat bändiläiseni ovat odottaneet minun saapuvan studiollemme koko aamun. Puoli unisin silmin tungen kesäkenkäni jalkoihin ja nappaan auton avaimet eteisen lipastolta. Ryntään ovesta ulos, ja sillä sekunilla kun painan oven kiinni muistan, että kotiavaimeni ovat sisäpuolella.

"Voi helvetin perse!", kiroan rappukäytävässä hiljaa itsekseni. Juuri nyt tapahtuu näin! Painan silmäni kiinni hetkeksi ja rauhoitan itseni. Keksin kyllä jotain. Soitan vaikka talonmiehen päivän päätteeksi avaamaan kotini oven. Sitä en tällä hetkellä ehtisi tehdä.

Hypin portaat alas ja suuntaan pienen autoni luokse. Vieläkin ärsyttää ne helvetin avaimet! Kannattaa vielä unissaan lähteä kotoa, kun unohtaa kuitenkin puoli omaisuutta sinne.

Istahdan auton penkille ja työnnän avaimet avainpesään käynnistämättä vielä kapistusta. Pakko hengitellä hetki syvään, sillä pulssini lähenee varmasti kahtasataa jos se edes on mahdollista. Aivojeni saadessa jäsennellä tapahtuneita asioita rauhassa tuntuu kuin sadepilvet olisivat häipyneet auringon edestä. Eihän tänään edes ole studiopäivä. Ei ole ollut pitkiin aikoihin. Kulmani kurtistuvat ja on pakko tarkistaa asia puhelimelta.

Kaivan lastukuoriin kääriytyneen puhelimen jostain syövereistä ja tarkistan kalenterini johon merkkaan kaiken tärkeän, koska juustoaivoni unohtaisivat kaiken sekuneissa. Kalenterini on tämän päivän osalta tyhjänä. Mitä hemmettiä Joel meinaa? Pitääkö minun nyt mennä studiolle vai ei? No tottakai pitää! Eihän hän olisi muuten minulle soittanut.

Pistän puhelimen pois ja hämmennyksissäni peruutan parkkipaikalta. Joelilla on sitten parempi olla hyvä selitys.

•••

Jalkani pomppivat joka toisen portaan ylös aina oikealle ovelle asti. Studion avaimet olivat unohtuneet kihlasormuksen kanssa hanskalokeroon, joten työnnän ne lukkoon ja avaan oven.

Astun kynnyksen yli sisälle ja vedän oven perässäni kiinni. Studio on hiljainen.

"Huhuu! Onks tääl ketää?", huudahdan tyhjään huoneistoon. Otan kengät jaloistani ja heitän avaimet lähimmälle tasolle. Astelen peremmälle tarkistaen vessan ja pienen metri kertaa metri keittiömme ennen kun lähden päähuonettamme kohti. Kaikki paikat ovat tyhjillään.

"Hei jätkät! Onks tääl ketää?", toistan uudelleen vastausta saamatta. Huoneessa on muutenkin vähän lämmin vaikka päälläni on pelkkä t-paita.