My love, I'll be okay. || Joonas Porko

13. Avain ja pahvilaatikot

Joonas

Lasken mielessäni kertostalon ikkunoita. Niitä on aivan liian monta, mutta ne rauhoittavat sydämeni sykettä edes hieman. Katseeni pysähtyy autoni tuulilasin läpi yhden ikkunan luokse nähdessäni Ollin istahtavan ikkunan viereiselle sohvalle. Hän katselee haikeasti miltein kerrostalon ylimmäisestä kerroksesta kaukaisuuteen. Mahassani muljahtaa jälleen. Olen suututtanut joka ikisen ihmisen, joka sattuu olemaankin paikalla tuossa hikisessä studiossamme, jossa ei ole moneen kuukauteen kuulunut yhtäkään kitarani sointua.

Huokaisen syvään jos vaikka saisin sykettäni vielä vähän madallettua, jotta en menisi tuonne ihan kädet täristen. Katsahdan nopeasti hiestä nihkeisiin käsiini, jolloin päätän, etten voi istua koko päivää tässä autossa, jonka keskipäivän aurinko varmasti lämmittää sata asteiseksi. Aukaisen autoni oven ja nousen sen penkiltä.

Pistän oven hitaasti kiinni ja jään vielä seisomaan pelokkaana sen viereen. Katson vielä kaikki laskemani ikkunat läpi koko kerrostalosta, jolloin katseemme kohtaa Ollin kanssa. Minut nähtyään hän ensin jähmettyy paikalle, mutta pian kalppii ikkunalta, kuin kettu. Noniin, tämähän alkoi hyvin.

Kaikesta huolimatta jalat täristen ja kädet hikoillen päätän silti talsia kohti kerrostalon tuttua rappukäytävää. Lupasin Oilille sopia heidän kanssaan, joten sitä tässä olen yrittämässä.

Asetan varovasti avaimet lukkoon ja väännän oven auki. Ovesta kuuluu vanha tuttu narina kun se saavuttaa tietyn kulman.

Astelen varoen kynnyksen yli oven toiselle puolelle. Studiossamme on aina haissut samalta, mutta nyt haju on erilainen. Ihankuin täällä ei olisi käynyt kukaan aikoihin.

Heilautan kädessäni oleskelevat avaimet ensimmäiselle tasolle joka vain sattuu ensimmäisenä tielläni olemaan. Otan kengät jaloistani ja jatkan matkaani kuoleman hiljaiseen päähuoneeseemme.

En voi uskoa silmiäni, kun näen minkä näköinen huone on. Pahvilaatikoita on joka puolella ja osa kalusteista on hävinnyt taivaan tuuliin. Vanha valkoinen hapsumattokin on hävinnyt puiselta parkettilattialta. Ainut asia mikä on pysynyt paikallaan on musta sähkökitarani sen telineessä. Olli huoneen nurkassa selin minuun päin pakkaa jotakin tavaroitaan isoon ruskeaan pahvilaatikkoon.

"Moi, mitä sä teet?", päätän kysyä hämilläni. Olli jähmettyy hetkeksi, mutta ei katsokaan minua. Lopulta hän jatkaa bassonsa piuhojen pakkaamista tuhahtaen: "Miks sua ees kiinnostaa?"

Olli noukkii lattialta lisää tavaroita ja piuhojaan ja lisää ne aina pahvilaatikkoon muiden tavaroiden seuraksi. Katselen vain tyhjää studiotamme silmät suurina, kun Olli valkoinen t-paita päällään ja musta lippis päässään, lippa taaksepäin käännettynä, pakkaa tavaroita kaiken sotkun keskellä.

"En mä ois kysyny jos mua ei kiinnostais", vastaan samalla äänensävyllä takaisin. Olli nostaa pahvilaatikon käsiensä varaan ja laskee sen Aleksin vanhan työpöydän päälle. Sitä sentään ei ole vielä viety pois. Kiharatukkainen basisti katsahtaa minuun naurahtaen, mutta ottaa sitten uuden pahvilaatikon hoitaakseen.

"Me purettiin meiän vuokrasopimus, koska eihän me tällä tilalla enää mitään tehä", Olli sanoo väliinpitämättömästi. Tälläkertaa hän alkaa pakata äänitykseen tarkoitettuja mikkejä ja äänieristyksiä.

"Siis onko bändi hajonnu?", kysyn kummissani tästä kaikesta. Olli purkaa mikkitelinettä, tässä miltein tyhjässä, mutta silti niin täydessä huoneessa kieli hieman pikistäen huulten välistä.

"Ei", Olli vastaa lyhyesti saaden osan irti purkamastaan asiasta. Hän pistää osasen nätisti pahvilaatikon pohjalle.

"Häh miten niin ei oo? Miks sä sitten pakkaat tavaroita pois? Ja missä muut on?", tykitän kysymyksiä studiohuoneemme oviaukossa seisten. Suoraan sanoen vituttaa, koska rakkaat ystäväni eivät ole sanoneet minulle mitään.

"Me ollaan jätkien kaa vuokrattu paljon isompi studio tästä ihan läheltä", Olli sanoo tympeästi.

"Okei, no mikä sen osote on?", sanon rauhallisesti käsiäni ilmassa levitellen. Olli käärii mikin sanomalehteen ja pistää sen muiden kalusteiden kanssa pahvilaatikkoon. Sen jälkeen hän nostaa laatikon edellisen seuraksi pöydän päälle. Sitten hän pistää kätensä pöydän reunalle ja pepullaan alkaa nojaamaan siihen. Hän katselee minu hetken vihaisesti, mutta jotenkin niin lempeästi.

"Joonas, kun sä et oo tulossa sinne", hän viimein sanoo ja puree alahuultaan. Sydämeni jättää yhden lyönnin välistä.

"M-miten niin? M-m-mähän oon bändissä", änkytän toivottomasti. Olli tiputtaa katseensa jalkoihinsa.

"Me ollaan sovittu, että jatketaan musahommia vaikka sä et pääsiskään mukaan. Sun toipunen on ihan vaiheessa, eikä me voida odottaa, että millonkohan se Joonas parantuu. Meillä on jo uus kitaristikin", Olli möläyttää. Sydämeni hajoaa sadaksi pirstaleeksi. Miten he kehtaavat tehdä näin?

Tunnen kyyneleiden nousevan silmiini. Vanha ystäväni seisoo edessäni ihankuin ei olisi edes pitänyt puoliani tässä asiassa. Olemme tunteneet vaikka kuinka kauan ja nyt hän kääntää minulle selkänsä. Ei tämä voi mennä näin!

"M-mä tuun mukaan. M-m-mä tuun vaikka heti, kyllä mä pystyn!", änkytän itkien samalla, kun Olli puditelee päätään pöytään nojaten.

"Joonas, et sä pysty", hän sanahtaa hiljaa.

"Ai kaiken tän jälkeen te vaan pakkatte kamanne ja häivytte täältä sanomatta sanaakaan ja sitte te vielä kehtaatte potkia mut bändistä ja ottaa jonkun toisen mun tilalle!", huudan ja murrun taas kyyneliin. Ollilla on yhä se sama neutraalin vihainen katse kasvoillaan.

"Me ei vaan haluta, että sun ongelma pahenis. Me muut tarvitaan rahaa elääksemme, eikä me todellakaan voida odottaa enää sua", Olli sanoo tyynen rauhallisesti, mutta silti jotenkin ivallisesti.

"Joo, mulla on alkoholiongelma. Mä olen alkoholisti! Ja joo mä oon ollu tosi lähellä retkahtaa, mutta mä en oo juonu tippaakaan! Voitko edes sä uskoa mua, koska kukaan muu ei? Sä Olli tunnet mut, ottakaa mut takas bändiin. Mä teen ihan mitä vaan", vannon ja anon, mutta Olli katsoo minua silti epäempaattisesti. Kyyneleet eivät tahdo loppua silmistäni, kun katselen vanhaa ystävääni, joka ei näytä ymmärtävän.

"Sori Joonas, mutta sun alkoholiongelma ei oo sun ainoo ongelma. Sä tarviit ammattiapua sun harhoihin ja kuvitelmiin", Olli sanoo. Tuijotan häntä silmät suurina ja pudistan päätäni.

"Sä et voi tehä näin mulle", huutokuiskaan kyynelteni seasta.

"Joonas sä tarviit apua", Olli vielä sanahtaa kylmästi. Hänen silmistään tai eleistään ei hohda vanha Ollimainen empatia tai lämpö. Olli on muuttunut kylmäksi ja väliinpitämättömäksi. "Ja me oltais kyllä kerrottu sulle ihan lähiaikoina."

Niin varmasti. Viha kiehuu sisälläni. Tältä tuntuu olla ystävien pettämä.

"Ja Niilo on tosi mukava, te tulisitte varmasti hyvin juttuun", Olli vielä kääntää veistä haavassa. Kyyneleet tippuvat yhä silmistäni.

Olli lopettaa nojailun hetkenpäästä ja tarttuu yhteen vieressään olevista pahvilaatikoista. Hän talsii se kädessään luokseni ja sanoo: "Jätä avain tohon pöydälle nii ei tuu ongelmia vuokranantajan kaa. Sori Joonas mä oon tosi pahoillani."

Olli kävelee ohitseni laatikon kanssa, ja ulko-oven mennessä kiinni lyyhistyn lattialle itkemään.