My love, I'll be okay. || Joonas Porko

30. Apu

Olli

"Haluutko, että mä soitan apua tai jotain?", kysyn Joonas kainalossani keskellä keittiön lattiaa. Hän näyttää olevan ihan rikki ja sekaisin. Lääkkeet, jotka hetki sitten olivat Joonaksen käden uumenissa, seikkailevat nyt pitkin lattiaa. Yritän itse pysyä rauhallisena ja ymmärtäväisenä, vaikka se tässä tilanteessa vaikeaa onkin.

Joonas pudistaa päätänsä terävästi. Hänen poskillaan olevat kyyneleet maalaavat hänen silmänsä tulipunaisiksi. Hän murtui ihan yhtäkkiä. Luulin, että hänellä on kaikki hyvin.

"Haluatko sä jotain muuta? Vettä?", kysyn. Joonas nyökyttää itkunsa seasta.

Nousen sen verran lattialta, että saan kurotettua pöydältä Joonaksen täyttämän vesilasin. Ojennan sen hänelle. Veden pinta lasissa tärisee hieman, sillä Joonaksen kädet tärisevät. Hän hörppii lasin reunalta vettä ja ojentaa sen pian minulle takaisin. Lasken sen viereeni lattialla, mutta kuitenkin kauas, jotta en kaataisi sitä ja aiheuttaisi jonkin laista pientä vesivahinkoa.

Silitän Joonaksen käsivartta kädelläni, jonka olen kietaissut hänen olkansa yli toiselle puolelle. Kitaristi ei itke enää hysteerisesti. Hän on hieman rauhoittunut, mutta kyyneleet valuvat silti hänen poskillaan. Vetäisen häntä kiinni itseeni, jotta saan hänen päänsä nojaamaan olkapäätäni vasten. Hänen pehmeät, vaaleat kiharansa kutittavat kaulaani vähäsen.

"Ei oo mitään hätää. Kaikki järjestyy", lohdutan maailman kliseisimmillä lausahduksilla. Nuo lausahdukset kuitenkin helpottavat aika monen tallaajan ajatuksia.

"Mä oon tässä. Aina", jatkan hiljaa painaen silmäni kiinni. Jatkan Joonaksen silittelyä. Tunnen kuinka t-paitani kastuu ystäväni kyynelistä.

En voi kuvitellakaan kuinka paha olo Joonaksella on ollut koko vuoden. Kukaan ei ole huolehtinut hänestä tarpeeksi. Kaikki ovat uskoneet, kun hän on sanonut kaiken olevan hyvin. Hän oli ihan murtunut Hildan kuoleman jälkeen ja jatkoi silti vain eteenpäin suoraan katkolle. Hän ei ikinä käsitellyt asiaa kunnolla ja nyt se kostautuu. Minun olisi pitänyt olla parempi ystävä. Minun olisi pitänyt kuunnella Joonasta paremmin. Sen sijaan vain tyrmäsin ja hylkäsin ystäväni juuri siinä kohdassa kun hän olisi tarvinnut tukea kaikista eniten. Olenhan tuntenut Joonaksen ihan liian kauan niin olisihan minun pitänyt huomata. Miten en siltkään huomannut yhtään mitään? Ja kaiken päälle Joonasta on petetty, ja hän piti naisesta oikeasti. Se ei helpota asiaa yhtään.

"Muistatko kun pienenä sun vanhemmat osti sulle kitaran synttärilahjaks?", kysyn silmät kiinni. Yritän puhumalla olla murtumatta kyyneliin. Tunnen kuinka Joonas nyökkää olkapäätäni vasten.

"Mä olin sulle tosi kateellinen siitä. Mulla ei ollu mitään soitinta ja pääsin soittamaan vaan koulussa niillä koulun huonoilla laitteilla. Mä muistan kuinka ylpee sä olit siitä, enkä mä uskaltanu kysyä saisinko mä soittaa sillä. Sä et antanu kenen tahansa koskea siihen", kerron naurahtean loppuun. Raotan silmiäni sen verran, että näen Joonaksen reaktion. Hän hymähtää iloisesti.

"Mä huomasin sen kyllä, mutta pelkäsin, että rikot sen jos annan sen sulle. Olithan sä kerran koulussaki rikkonu sen yhen vahvistimen", Joonas naurahtaa. Avaan silmäni muka loukkaantuneena.

"Hei, mä en tehny sille mitään. Se meni itestään rikki", väitän vastaan.

"Juu u. Sun vanhemmat kuitenki joutu maksamaan sen", Joonas sanoo ivallisesti. Hän nostaa katsettaan olkapäätäni vasten ja voin jopa nähdä pienen hymyn hänen märillä poskillaan. Hymyilen takaisin.

Jotenkin esteettisesti kiehtovaa istua vanhan Helsinkiläisen kaksion keittiön lattialla, valkoisten lääkkeiden ympäröimänä, vaikka ei siinä oikeasti mitään hienoa ole. Ystäväni meinasi äsken juuri tappaa itsensä.