My love, I'll be okay. || Joonas Porko

40. Pahvinen kahvimuki

Joonas

Ojennan lämpöä höyryävän kahvin edelleen huppupäisen Joelin käteen istuen hänen viereensä puiston penkille. Hän ottaa sen vastaan sanoen samalla äänettömästi kiitos. Joel pistää pahvisen kahvimukin käsiensä suojaan reisiensä ylle. Puistossa on rauhallinen tunnelma. Oikein ketään ei näy missään, linnut vain laulavat kaunista säveltä päidemme yläpuolella.

"Ootko sä puhunu Jonnalle tästä?", aloitan heti suoralla kysymyksellä, jonka vastauksen jo sata varmasti tiedän.

"En. Sehän vetäis jotkut omat johtopäätelmänsä tästä. Varmaan luulis, etten mä tykkäis siitä tai jotain, vaikka kyse ei oo siitä", Joel sepittää alakuloisen oloisena.

"Mistä sitten?", esitän tarkentavan kysymyksen. Haluan tietää Joelin jokaisen tuntemuksen, jotta voin analysoida kunnolla, ja ehkä myös auttaakin. On hyvä, että hän uskalsi kertoa minulle.

"Kun me päästiin kotiin kaikki alko menemään hyvin. Mä ruokin sitä ja musta tuntu, että mä osaan kyllä, mutta sitten yhtäkkiä tapahtu jotain. Mulle vaan tuli sellanen tunne, että onko musta tähän. Pärjäisinkö jos mä olisin sen kanssa kahdestaan?
Yks ilta mä olin laittamassa sitä nukkumaan ja poikkeuksellisesti Jonna ei ollu siinä. Se itki ja itki, enkä mä saanu siihen mitään kontrollia. Mä menin ihan toimeettomaks ja mä jäädyin ihan täysin. Jonna tuli keittiöstä tietenki heti ja pisti sen lapsen nukkumaan. Siinä vaiheessa musta tuntu, että mä olisin jotenkin halvaantunu. Se lapsen itku vaan kaiku mun päässä eikä se lähteny, ja mä ajattelin vaan että näitä sattuu kaikille. Yritin ja yritin, mutta se tunne ei lähteny pois.
Siks tää kuulostaa varmaan hirveeltä, mutta mä...mä en pysty olemaan mun oman lapseni lähellä. Tuntuu kun mua kuristais heti joku, kun mä edes nään sen. Kädet alkaa täristä ja iskee hirvee pakokauhu. Mä en halua kertoa Jonnalle, koska mä tiedän kuinka paljon se on halunnu lasta, ja nyt kun sillä on semmonen ja vielä mun kanssa, en mä voi pilata sitä", Joel kertoo haikeasti tuijottaen vastapäistä puskaa.

"Mutta sä silti rakastat Hipsistä vielä?", kysyn maailman typerimmän kysymyksen. Kuka ei rakastaisi lastaan edes jonkin verran?

"No tietenkin. Se on ehkä parasta mitä mulle on sattunu viimeaikoina, mutta mä en vaan pysty siihen. Tää on ihan hirveä tunne", Joel sanoo katse kahvimukissaan josta hän ei ole ottanut hörppyäkään. "Mulla on varmaan joku naisten synnytyksen jälkeinen masennus."

Tarkkailen Joelin eleitä. Hän on tyyni kuin vesilasin vedenpinta, jonka alla kuitenkin myrskyää pahimman kerran. Kaikkien laivojen mastot hajoavat sataan eri palaseen ja osa laivoista uppoaa syvimpään rotkoon. Hän ulkoapäin näyttää rikkinäiseltä. Hän ei näytä yhtään vähän positiivisemmalta Joelilta jonka olen tottunut näkemään aiemmin. Mitä voisin tehdä, jotta saisin hänelle paremman olon?

"Enkä mä ole sulle vihanen, vaikka sä tyhmästi teitkin. Mua vaan stressas tää asia jo sillon niin paljon, että se vaan purkaantu suhun ihan väärällä tavalla. Anteeks", Joel tunnustaa ja anteeksipyyntönsä aikana nostaa surullisen katseensa hupun uumenista minuun.

"Ei se mitään. Mä ymmärrän sua", sanon rauhoittelevasti. Joel nostaa pienen hymyn huulilleen, mutta se haihtuu nopeampaakin nopeammin.

"Mä en vaan ois tienny mitä mä olisin tehny ilman sua jos sä olisit...tehny sen", Joel sanoo hiljaa vaihtaen taas sujuvasti katseensa kohti pahvimukia.

Vien katseeni hiekkaan kenkiemme alla. Huono omatuntoni koputtelee oveen sisimmässäni tietäen, että meinasin tehdä väärin.

"A-anteeks. Mun ois oikeesti pitäny kertoo sulle heti mitä tapahtu", sanon liikahtamattakaan. Tunnen Joelin vaivaisen katseen itsessäni ja pian hänen kahvimukista lämpimän käden selälläni.

"Saat anteeks. Kiitos kun sä et tehny sitä. Sä oot paljon parempi siinä", Joel sanoo. Siirrän silmäni katselemaan Joelin omia, jotka hymyilevät lempeästi. Hänen lämmin kätensä silittää valkoisen hupparini selkämystä.

"Vaikka mä olisin tehny vitun tyhmästi?", kysyn varmistaen.

"Vaikka sä olisit tehny vitun tyhmästi. Sä oot hei Joonas", Joel sanoo naurahtaen ja läpsäisten minua hellästi takaraivoon. En voi estelle omaa pientä nauruani tulemasta esille.

Molemmat hörppäävät mukin reunastaan vielä kuumaa kahvia jääden sitten hiljaa istumaan. Tai ainakin hetkeksi.

"Sun pitää puhua sille", sanahdan. Joelin pelokas katse kohtaa oman auttavaisen katseeni.

"En mä halua. Ei siitä syntys yhtään mitään", Joel sanoo varmana tapahtuvasta.

"Mistä sä tiedät kun sä et oo kokeillu. Jonna arvostais sitä varmaan enemmän kun tätä, että sä oot vanhemmillas paossa omaa lastas", totean.

"Rupeetko sä nyt jokskuks parisuhdeneuvojaks?", Joel naurahtaa.

"No jotain sellasta. Mut hei oikeesti. Ajattele nyt Jonnanki tilannetta. Se on yksin kotona Hipsiksen kanssa tietämättä yhtään missä sä luuraat", yritän selittää Joelille.

"Mitä mä edes sanoisin sille? Lähin kotoo kun en pysty olla meiän yhteisen lapsen kanssa, sori", Joel sanoo sarkastisesti. Pyöräytän hänelle huomaamattomasti silmiäni.

"No ei. Kerrot sille ensin missä oot ja sitten syyn miks lähdit ottaa vähän happee. Jonna on sen verran fiksu, että se kyllä ymmärtää sua. Tää on uus tilanne sulle, eikä kaikessa tarvii heti olla hyvä", sanon tsempaten.

"Mutta mitä jos mä oon jo niin paska, että mä pakenen sitä?", Joel kysyy. Joel tiputtaa jälleen katseensa alas mukiinsa. Voi kun hän ymmärtäisi, että kaiken oppii ajan kanssa.

"Jos mäkin selvisin sen kanssa yhden päivän niin kyllä säkin. Sähän voit kysyä Jonnalta aina apua ja te voitte opetella yhdessä. Ei tää maailma tähän kaadu", sanon pistäen käteni Joelin olkapäälle saaden hänet jälleen katsomaan silmiäni.

"Mutta mitä jos mä en halua?", Joel sanoo murtumaisillaan. Katselen hänen kasvojaan joissa pieni tumma parransänki on tullut jo esiin.

"Ai mitä et halua?", kysyn kummastellen. Joel pudistaa päätään, ja nään ensimmäisen kyyneleen tippuvan hänen poskelleen.

"M-mä en halua nähdä s-sitä lasta", Joel sanoo hiljaa katse tiessä. Sydämeni murtuu jälleen miljoonaan eri palaseen. Joel todella pelkää Hipsistä ihan liikaa.

"Heiii", sanahdan lyhyesti kaapaten Joelin sivulta nopeasti haliin. Painan pääni hänen olkapäätään vasten lohduttaen. "Haluatko, että mä puhuisin Jonnalle? Mä voisin kertoa missä sä oot niin sen ei tarviis miettiä sitä", ehdotan.

Joel ei liikahdakaan, mutta sanoo: "Voisitko sä?"

Nyökyttelen hänen olkapäätään vasten. "Tottakai mä voin."

"Mutta älä kerro tästä vielä mitään. Mä en halua järkyttää sitä", Joel pyytää.

"En kerro jos et sä halua", vastaan.

Valtakunnassa kaikki hyvin - ainakin melkein.