My love, I'll be okay. || Joonas Porko

19. "Oliko sulla muuta?"

Joonas

Kuukausi myöhemmin...

Hiekka narisee kenkieni alla kävellessäni tietä pitkin takaisin asunnolleni. Olen yrittänyt saada Oilia kiinni koko päivän, mutta hän ei vastaa yhteenkään viestiin tai puheluun, eikä hän edes ollut kotona, kun yritin häntä sieltä etsiä. Oili on ollut viimeaikoina aika paljonkin omissa oloissaan, mukaan laskematta paria yötä, jotka hän on kanssani nukkunut. En edes jaksa olla huolissani hänestä juuri nyt.

Elokuu on jo ihan nurkan takana ja viileämmät ilmat ovat jälleen tehneet tuloaan. Koulut alkavat jälleen pian, ja voin sanoa, että koko kesä on mennyt hukkaan. Toipumisjaksoni on ihan vaiheessa vielä ja olenkin saanut lääkkeet kummallisiin tuntemuksiini. Parit juttukerrat psykologin kanssa ovat vain tuntuneet turhauttavilta, enkä ole oikein saanut niistä mitään irti. Psykologini vain jaksaa toistaa sanoja; parantuminen ottaa aikansa.

Bändiä en ole edes halunnut tavata. Oili kertoi, että Joel oli käynyt katsomassa minua sairaalalla, mutta en kertakaikkiaan muista tilanteesta mitään. Eikä Joelistakaan ole kuulunut sen jälkeen yhtään mitään. Omat voimani eivät ole riittäneet ottamaan heihin yhteyttä ja luulen, etteivät he edes halua nähdä enää minua. Olen itse sotkenut asiani ja nyt kärsin niistä.

Lääkkeet myös väsyttävät jonkin verran. Tuntuu kuin olisin leijuva haamu koko päivän ja illalla simahdan sänkyyn kuin puulla päähän lyöty. Eipä ole myöskään huvittanut tehdä paljoa mitään. Tuntuu, kuin olisi energiaa vaikka muille jakaa, mutta mikään ei ota onnistuakseen. Olen päättänyt myös luopua kitaratunti ideastani, koska luulen, etteivät lapset haluaisi nähdä Nasse-setä 2.0, istumassa tuolilla ja kertomassa miten kitarasta soitetaan a-molli. Oilin seurassa olen silti yrittänyt olla sama vanha Joonas. Onneksi Oili ei alkanut pelkäämään minua ihme kohtaukseni takia. En olisi antanut sitä itselleni ikinä anteeksi, jos olisin sekopäissäni tehnyt hänelle jotakin.

Kuulen vähän matkan päässä vaimeaa kiljuntaa ja iloista naurua. Nostan katseeni hiekkatiestä ja näen pienen teinilauman noin sadan metrin päästä itsestäni tiiviissä kasassa. Ihankuin osa ottaisi jonkinlaisia kuvia jonkun kanssa. Enempää ajattelematta päätän tallustella eteenpäin välittämättä sen enempää edessäni vallitsevasta hysteriasta.

Olen kuitenkin sen verran utelias, että haluan tietää mitä tytöt oikein palvovat noin paljon. Sivusilmällä yritän katsoa pieneen kasaan, joka on nurmella hiekkatien vieressä. Keskellä pientä rinkiä seisoo mustiin vaatteisiin sonnustautunut, liiankin tuttu mies. Tajutessani kuka hän on vedän harmaan pinkin hupparini hupun päähän ja vain toivon, ettei kukaan huomaisi minua. Nopeutan kävelyvauhtiani.

Vaaleat, takkuiset hiukseni pilkistävät hupun alta ja pian kuulenkin nimeni huudettavan. Pitikin laittaa niin värikäs huppari päälle. En voi juosta karkuun, mutta en voi myöskään jäädä tyhmänä seisoskelemaan keskelle tietä. Toivon vain, että tytöt jättäisivät minut rauhaan, mutta tuloksetta. Ensimmäinen jo juoksee luokseni.

"Moi Joonas. Voidaanko me ottaa kuva?", tummatukkainen tyttö sanoo kiltisti, jolloin on pakko yrittää vääntää väsyneille kasvoilleni jonkinlainen hymy. Otamme kuvan, jonka jälkeen saankin ottaa kuvia vaikka kuinka monta. Monet kehuvat bändiämme ja musiikkiamme ja jotkut ihmettelevät miksei minua ole näkynyt. Vastailen vain mitä sylki suuhun tuo. En olisi nyt yhtään sosiaalisella päällä.

Pienen vaivautuneen hetken jälkeen pääsen vihdoin heistä eroon. Tytöt olivat fiksuja ja jättivät minut rauhaan. Katson heidän peräänsä hetken, jotta saisin varmuuden siitä, että jokainen lähtee ympäriltäni eikä kukaan seuraa minua kotiini. Ollessani varma asiasta jatkan matkaani ja tällä kertaa huppu koko ajan päässäni.

"Hei Joonas!", Aleksi huutaa takanani. Se oli hän joka oli joutunut piiritetyksi ennen minua. Painan silmäni hellästi kiinni ja esitän etten kuullut häntä. Jatkan matkaani muina miehinä.

"Hei Joonas kuuletsä?", Aleksi toistaa seläntakanani. On pakko pysähtyä, koska en halua olla töykeä. Hiljalleen käännyn tätä päin, mutta en haluaisi tehdä katsekontaktia, mutta onhan minun pakko ainakin katsahtaa Aleksiin ilmeettömänä.

"Miten sä voit?", Aleksi kysyy ensimmäisenä. No mitäs luulet? Jokainen päivä on vain tuntunut raskaammalta Hildan kuoleman jälkeen, joten eipä tässä mitään kummempaa.

"Ihan hyvin", valehtelen kuitenkin hiljaa. Tiputan katseeni hiekkatiehen, koska olisi vain ajankysymys milloin rupeaisin pillittämään Aleksin edessä.

"Ihan hyvin? Joel kerto, että sä oot ollu jossain rauhotuksessa", Aleksi sanoo huolestuneella äänensävyllä. Mahassani muljahtaa ikävästi. Voisiko hän vain jättää minut rauhaan?

"Mmm", mutisen vain katse kiinni tiessä. "Oliko sulla muuta?", sanahdan kylmästi katsahtaen mustatukkaiseen Aleksiin edessäni. Hän kurtistaa kulmiaan ihmettelevästi.

"Eeeiii, mut-" "Hyvä, voitko sit jättää mut rauhaan?", keskeytän katsahtaen häntä murhaavasti. Aleksi katsoo minua takaisin ymmärtäväisesti, mutta silti kummissaan. En jaksaisi ketään juuri nyt, paitsi Oilia joka on hävinnyt taivaan tuuliin.

Ennen kun ehdin kääntyä takaisin menosuuntaan Aleksi avaa jälleen suunsa.

"Mulla ois uutisia, jos sä vaan haluisit kuunnella."

Käännyn takaisin Aleksin suuntaan jo hieman rauhoittuneena. Haluan kuulla mitä uutisia Aleksilla on.

"Nokun Niilo ei oo oikein sulautunu meidän bändiin. Musta tuntuu, että se ottaa kaiken liian tosissaan, eikä se oikein kestä meiän huumoria. Se oli aluks ihan okei, mutta nyt se vaan on alkanu kiristämään meidän kaikkien hermoja. Se on hyvä kitaristi, mutta ei sitä pitkillä keikkamatkoilla jaksais", Aleksi kertoo keskellä tietä minulle. Huppupäiselle mielenterveyspotilaalle, jonka he heittivät bändistä ulos ongelmieni takia.

"Mitä sitten? Ettikää uus kitaristi, ei se oo enää mun ongelma", sanon alkuun hymähtäen koko jutulle.

"Mä tiedän, että sä oot vihanen ja sulla on täys oikeus siihen, mutta voidaanko me ees olla jonkinlaisissa väleissä? Se merkkais mulle tosi paljon, koska sä oot mun hyvä ystävä", Aleksi sopertaa edessäni jotenkin hellyyttävästi. Katselen vanhaa ystävääni nöyrästi. En haluaisi olla hänelle ilkeä, koska hän oli ystävällinen minulle silloin, kun pääsin katkolta kotiin. Eihän omat ongelmani ole ystävieni syytä. En siltikään ole unohtanut mitä he koko bändin voimin tekivät minulle.

"Miten mä voin luottaa suhun? Mä oon teidän takia työtön ja mulla on just ja just varaa maksaa mun vuokra", sanahdan takaisin kylmän viileästi. Aleksi menee hiljaiseksi.

"Mä oon niin pahoillani Joonas. Meiän ois pitäny olla sun tukena, mutta me vaan mietittiin itteämme. Mikään mitä me tehtiin ei ollu oikein sua kohtaan", Aleksi sopertaa jälleen nöyränä. Katson häntä nielaisten.

"Pyydätkö sä nyt koko bändin voimin vai vaan yksin? Ollilla ei ainakaan ois munaa myöntää tollasta", sanon yhä vakavana.

Aleksi ottaa askeleen eteenpäin aidosti surullisen näköisenä ja katuvana.

"Sä et tiedäkkään monta bändipalaveria ollaan pidetty ilman Niiloa ja vaan toivottu, että sä tulisit takasin", Aleksi kertoo. "Meidän bändi ei oo mitään ilman tollasta ylienergistä positiivaria."

Katson häntä yhä vakavalla ilmeellä, mutta sisälläni jokin kivikova vanha kauna alkaa sulaa.

"Ja vaikka kukaan bändistä ei oo sanonu tätä ääneen, mä tiedän, että kaikki sisimmässään haluaa sut takasin", Aleksi sanoo ihankuin pian alkaisi kosimaan minua. Seison yhä paikallani Aleksin edessä.

"Sulla on ollu vaikeeta ja me halutaan olla sun tukena nyt enemmän kuin koskaan. Ja Joelin ja Jonnankin vauva syntyy kohta, ja se varmaa haluais kokonaisen kummisedän", Aleksi sanoo pieni hymy huulillaan. Se sama hymy alkaa pienesti leikkimään omillanikin.

"Joel on yrittäny tai ainakin toivottavasti yrittäny saada sua kiinni tän asian tiimoilta, jos se on uskaltanu, mutta siis mun pointti on tässä nyt se, että tulisitko sä takasin bändiin? Me tarvitaan sua Joonas."

————————

Oho kerranki vähän positiivisempaa osaa😮