My love, I'll be okay. || Joonas Porko

39. Ensisilmäyksellä

Joonas

"Mikäs nyt noin hymyilyttää? Sähän loistat kun naantalin aurinko", äitini sanoo aamupuuronsa äärestä. Isäkin istuu hänen kanssaan selaten puhelimentaan aamun lehteä. Itse tepastelen jalat hipoen kettiön parkettia pitkin, tai siltä se ainakin tuntuu. Huuleni ovat jähmettyneet samaan hymyilevään ilmeeseen, enkä millään saa sitä enää pois.

"Ei mikään kummallinen", vastaan vain ympäripyöreästi hänelle vastaukseksi kipittäen suoraan jääkaapille.

"Jaha", äitini sanahtaa hymyillen katsahtaen isääni mukamas tietäen jostakin jotakin.

"Meinaatteko te tänään mennä juttelemaan sille Joelille?", isäni kysyy samalla kun asetan leivän teko välineet pöydälle istuen itse pöydän päähän.

"Joo, niin ois tarkotus", vastaan.

"Mistä tästä kaikesta on siis kyse? Mistä te riitelette? Eikai bändi oo hajoomassa?", isäni tykittää kysymyksiä, joihin äitinikin mielenkiinto herää.

"Ööhm...ei oo mitään vakavaa. Joel vaan suuttu yhestä läpän heitosta. Ja ei, ei bändi oo hajoomassa", selitän pienesti valehdellen. En halua heidän tietävän asian oikeaa laitaa.

"No hyvä. Mä jo luulin, että joku ois kuollu", isäni heittää vitsillä, jonka jälkeen aurinkoinen hymyni karsiutuu kasvoiltani. Äitini katsahtaa hymyilevään isääni merkitsevästi.

"Aa anteeks. Ei mun ois pitäny", hän pahoittelee pikaisesti.

"E-ei se mitään", sanon, vaikka oikeasti se kaivertaa sydäntäni. Nyt oli kyllä todella huono vitsi.

"Mites sulla muuten menee? Sä soittelet nykyään niin harvoin, että me ei tiedetä varmaan mitään enää sun elämästäs", äitini yrittää nostattaa taas tunnelmaa samoihin uriin kuin se oli hetki sitten.

No ihan rehellisesti, en halua edes kertoa. Te järkyttyisitte niin pahasti, että veisitte minut suorinta tietä hullujenhuoneelle. Enkä muutenkaan halua pilata tätä hetkeä, kun kerrankin olemme kolmisin koolla.

"Noh, ihan hyvin. Onhan tässä ollu vähän rankkaa, mutta mä luulen että asiat on nyt kääntymässä parhain päin", selitän kierrellen totuutta.

"Ne Hildan hautajaiset oli tosi kauniit. Just sen näköset", äitini huokailee. Kiitos vaan. Miksi tästä aiheesta pitää puhua juuri nyt?

"Nii", vastaan hiljaa.

"Anteeks, sä et varmaan halua puhua aiheesta", äitini hätiköi heti. No aijaa, nytkö vasta tajusit?

En vastaa hänen kommenttiinsa mitään vaan jatkan vaalean leipäni sivelyä voilla. Voidaanko vaihtaa puheenaihetta? Tämä on muutenkin pikkirikkisen kiusallista.

"Joonas", isäni aloittaa yrittäen kiinnittää huomioni, mutta pidän katseeni visusti leipäni tekemisessä.

"Voitko sä katsoa tänne?", isäni kysyy kun en reagoinutkaan hänen sanomisiinsa. Pieni haikeus on palannut sisälleni ja äsköisestä iloisuudestani ei ole enää jälkeäkään.

"No?", töksäytän tylysti.

"Sähän tiedät, että sä voit puhua meille ihan mistä vaan. Jos sä haluat puhua Hildasta tai jostain muusta niin me kyllä äitis kanssa kuunnellaan", isäni sanoo.

"Joojoo. Sori, mulla ei ollukaan nälkä", tuhahdan kyllästyneenä. Jätän leivän päälliset ja voin ruokapöydän pinnalle lähtien kalppimaan takaisin yläkertaan huoneeseeni. Ehkä sittenkin nousin väärällä jalalla.

Miksi kaikkien täytyy muistuttaa minua jatkuvasti Hildasta? Olli juuri kehui, kuinka osaan jo puhua aiheesta rauhassa ja ilman, että kyynelkanavani aukeaisi tai muuta emotionaalista tapahtuisi. Olli oli varmasti väärässä. Ärsyttää kun heidän ensimmäinen puheenaiheenaa on Hilda, vaikka he ihan hyvin tietävät etten halua puhua hänestä. Heidän täytyisi kokea se sama, jotta he voisivat tajuta miltä se minusta tuntuu.