My love, I'll be okay. || Joonas Porko

21. Isämäinen hymy

Joonas

Kun Jonna vielä keskustelee lääkärin kanssa neuvolasta ja muista vauvaan liittyvistä asioista, istun jälleen samalla tuolilla kun vartti sitten. Yritän saada selvää kaikesta mahdollisesta mistä he puhuvat, mutta puolet menevät ohi, sillä enhän tajua vauvajutuista mitään. Tykkään vain pidellä sitä sylissä ja leikkiä. Eikai se mitään rakettitiedettä ole?

Huoneen oveen koputetaan hellästi. Kaikki kääntävät katseensa sen suuntaan ja naislääkäri huikkaa: "Sisään."

Ovi avautuu hitaasti ja pian sen raosta kurkistaa blondi, tuleva isä. Joel hymyilee arasti ja tiedän, mitä hänellä on sydämen päällä.

"Tuu vaan", Jonna hymyilee istuessaan lääkärin pehmeällä tutkimuspöydällä jalat sen yli roikkuen. Jonna pitelee toisella kädellään pyöreästä mahastaan kiinni hieman silitellen sitä. Lääkäri on jo oman pöytänsä toisella puolella ja naputtelee tietokonettaan.

Joel oven kiinni saatuaan kävelee hitaasti tyttöystävänsä luokse.

"Onko sillä kaikki hyvin?", hän kysyy pelokkaana. Jonnan kasvoille kiirii jälleen hillitön hymy ja hän alkaa nyökkäilemään. "Babyllä on kaikki kunnossa."

Joelkin alkaa hymyilemään hänen isämäista hymyään kuin mikäkin idiootti halatessaan helpotuksissaan Jonnan kuolemaan. Joel painaa myös huulensa Jonnan omille, ja siinä vaiheessa päätän, että oma showni on nähty.

Ampaisen tuolista ylös ja vähin äänin hilpaisen valkoisen oven luokse. Katsahdan vielä takanani olevaa tulevaa perhettä olemattomasti hymähtäen, jonka jälkeen katoan ovesta sairaalan käytävälle.

Pääsen ehkä seuraavan nurkan taakse, kun nimeni huudetaan. Pysähdyn siihen paikkaan ja katsahdan selkäni taakse. Tuo pitkillä hiuksilla siunattu mies juoksee luokseni, kuin mikäkin Baywatchin blondi konsanaan.

"Kai sä tiedät, että sairaalan käytävillä ei saa juosta", piikitän heti Joelia, kun hän on saapunut luokseni. Joel pyöräyttää silmiään minulle.

"Ihankun et ois ikinä ite juossu, vaikka Hild-", Joel sanoo, mutta keskeyttää lauseensa tajutessaan sanomisensa.

Katson miestä edessäni vakavana. "Joo ehkä joskus oon niin tehnykki", vastaan pistäen katseeni kiertämään haalean sinistä lattiaa.

"Mä vaan halusin tulla sanomaan kiitos. Sä pelastit Jonnan", Joel sopertaa edessäni, jolloin nostan jälleen katseeni häneen. Joel on nostanut pienen hymyn jälleen huulilleen. Nostan itsekin toista suupieltäni ikäänkuin hymyn merkiksi.

"Eipä mitään", vastaan lyhyesti.

Ympärillämme on piinaava hiljaisuus. Mietin, pitäisikö lähteä vai jäädä tähän tyhmän näköisenä seisomaan. Mutta ei Joelkaan ole lähdössä. Hänen katseensa kiertelee vaaleissa seinissä.

Päätän kuitenkin hymähtää ja hiljalleen alkaa tekemään lähdön omaisia eleitä.

"Joonas tuu takas", Joel sanoo nopeasti, juuri sillä hetkellä kun olen kääntymässä menosuuntaan. Tämän päivän toinen anelia. Mitäköhän tällä kertaa?

"Tuu takas bändiin", Joel toistaa toisilla sanavalinnoilla, mutta nöyränä jälleen. Katselen edessäni nököttävää solistia neutraalisti.

"En mä oikein tiedä", päätän vastata lyhyen harkinnan jälkeen.

"Kyllä sä tiedät. Fanit kyselee koko ajan missä sä oot ja me ollaan oltu koko tää aika ihan pulassa ilman sua. Se Niilo on hemmetin ärsyttävää seuraa", Joel sanoo. Katson häntä vuorotellen hänen molempiin silmiinsä.

"Mä haluaisin, mutta miten mä voin luottaa teihin enää?", sanon. Jostain syystä pala kurkussani on jälleen löytänyt paikalle. En halua nyt ruveta itkemään.