My love, I'll be okay. || Joonas Porko

4. Yökaveri

Joonas

Katson vierestä kun kadulta löytämäni naisen kättä tikataan kiinni. Huoneessa on piinaava hiljaisuus. Olen iha litimärkä, sillä ulkona alkoi satamaan ihan kunnolla eikä nahkatakki suojaa oikein mitään. Sama juttu on tapahtunut blondille naiselle edessäni, joka istuu penkissä samalla kun lääkäri tekee tarkkaa työtä. Blondi ei kertonut mitä on tapahtunut, mutta kuitenkin halusi minut huoneeseen kaverikseen. En edes tiedä hänen nimeään, mutta hän vaikuttaa mukavalta. Kaiken tämän sekoilun lisäksi puhelimestani on loppunut akku ja alkaa olemaan aika myöhä. Toivottavasti Aleksi ei ole huolissaan.

"Noin. Onneksi viilto ei ollut mennyt syvemmällä eikä mitään jänteitä ollut mennyt poikki. Nyt vaan lepoa tolle kädelle ja sideharson vaihtoa joka päivä. Parin viikon päästä sitten tikkien poistoon", lääkäri selittää samalla rullaten neulan kanssa jonkin kirurgisen kulhon luokse. Hän tiputtaa sen siihen ja ottaa sideharson käteensä.

"Okei, kiitos", nainen sanoo. Lääkäri alkaa kieputtamaan sideharsoa käden ympärille. Seison paikallani naisen seläntakana märkä nahkatakki kädessäni.

"Siinä se nyt on. Onko vielä jotain kysyttävää?", naislääkäri varmistelee saadessaan käden pakettiin. Nainen katsahtaa käteensä ja sitten lääkäriin.

"Ei oo", hän sanoo varmana.

"Okei, no hyvää päivänjatkoa sitten", lääkäri sanoo hymyillen ja kääntyy tietokoneensa ääreen kirjoittamaan jotakin. Nainen nostaa märän farkkutakkinsa tuolin käsinojalta käsivarrelleen ja kävelee perääni käytävään.

Alamme kävelemään puolivahingossa samaa tahtia. Blondi kävelee vierelläni sanaa sanomatta, eikä minullakaan ole tällä hetkellä aikomusta sanoa mitään. Naisen käsi on valkoisen sideharson sisällä puudutuksen vallassa, mutta siihen näyttää sattuvan silti. Käden omistaja on liimannut katseensa päivystyksen lattiaan. Tekisi mieli kysyä miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen, mutta en halua olla liian tunkeileva. Minähän vain autoin naista.

"Kiitos", hän sanoo hiljaa ollessamme jo melkein ulkona tästä rakennuksesta. Päätän jostain syystä kierähtää tämän eteen seisomaan, jolloin saan hänet pysäytettyä eteeni. Hän näyttää säpsähtävän nopeaa liikettäni, vaikka se ei ollut tarkoitus. Hän vaikuttaa pelokkaalta, koska hänen silmänsä kertovat sen.

"Onks sulla kaikki hyvin?", varmistan nähdessäni naisen kasvot. Hän tiputtaa katseensa märkien kenkiemme kärkiin. Hänen silmäkulmaansa koristaa jälleen kyynel. Silloin tajuan mitä olen kysynyt. "Tai en sun oo pakko kertoo, koska eihän me ees tunneta, mutta se vois helpottaa", panikoin heti. Kuullostan ehkä hieman Aleksin ja Ollin sekoitukselta. Tiedän miltä naisesta tuntuu, koska en ole oikein puhunut kenenkään kanssa viimeaikoina tapahtuneista asioista vaikka ehkä pitäisi. Olen jättänyt ne vellomaan sisälleni, ja nyt jos joskus haluan auttaa, koska näen naisen maansa myyneenä.

"Eikä sun tarvitse kiitellä", sanon huolettomasti, ja yritän saada kasvoilleni nousemaan pitkään kateissa olleen hymyni. Ei vielä mikään paras suoritus, mutta ei voi mitään. Naisen poskelle tipahtaa kauan silmäkulmassa oleskellut kyynel ja hän nostaa painuksissa olevan päänsä omalle tasolleni.

"M-mun exä k-kävi mun p-päälle", hän sopertaa itkuisine silmineen. Huono yritys- hymyni karsiutuu kasvoiltani ja tilalle tulevat vakavat, mutta huolestuneet. Blondi purskahtaa edessäni itkemään. En osaa tehdä mitään muuta kun laittaa Aleksin tapaan käteni tuon käsivarrelle ja kuljettaa hänet istumaan yhdelle odotushuoneen penkeistä. Istun hänen viereensä.

Asetan käteni hänen selällensä joka on säteen jäljiltä hieman kostean nihkeä. Silitän sitä hellästi.

"Tekikö se sulle ton?", kysyn hetken päästä vihjaten hänen käteensä. Kuka edes pystyisi tekemään toiselle ihmiselle noin?