My love, I'll be okay. || Joonas Porko

32. Lapsenvahti

Joonas

Keräilen kamojani pää kolmantena jalkana. Luulen olevani jo myöhässä terapiastani, mutta en ole katsonut kelloa. Hyvä Joonas.

Sain Ollin puheista jonkinlaista motivaatiota taas käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa. Olen käynyt siellä nyt kaksi viikkoa säännöllisesti. En oikeasti tiedä onko siinä mitään järkeä, mutta saanhan silla tavalla aikani kulumaan, ja valehtelisin kyllä jos väittäisin, että minulla ei ole mennyt paremmin kuin kuukausi sitten. Oikeastaan olen hieman onnellisempi. Ja hei, bändi jutut ovat alkaneet taas pyörimään. Olemme alkaneet tekemään uusia biisejä ja kaikkea muuta kivaa.

Yritän kuumeisesti yrittää muistaa kaiken, mutta luulen jo unohtavani puoli omaisuuttani oven toiselle puolelle kun painan sen kiinni.

Heitän harteilleni mustan nahkatakkini, sillä ulkona on hieman viileä. Tarkistan kaikki taskuni. Lompakko, avain, puhel-. Puhelin. Missä se on?

Alan kääntämään koko kämppääni ympäri. Ei voi olla todellista, että se katoaa juuri nyt. Katson kaikki sohvan nurkat, lattiat, keittiön pöydän ja tasot, makuuhuoneeni, mutta en löydä sitä mistään.

"Voi perkele", kiroan itsekseni. Hetkeksi jään seisomaan paikalleni ja rapsuttamaan paksua vaaleaa tukkaani. Yritän muistella missä viimeksi käytin sitä kapistusta.

Kävelen takaisin eteiseen. Ei löydy edes eteisen pöydältä. Katsahdan keittiöön ja samalla silmiini osuu seinäkello. Pieni paniikki iskee sisimpääni. Kello on jo noin paljon! Pitäisi lähteä nyt heti jos haluaisi keretä ajoissa.

Kuin tyhjästä kuulen vaimeasti puhelimen soittoäänen soivan jossain kaukaisessa huoneessa. Huh, onneksi joku pelasti minut ehkä.

Juoksen äänen perässä kuin jokin lepakko ääniaaltojen. Minulla oikeasti on kiire, että soittajalla saa olla kyllä nopea asia.

Ääni kuuluu makuuhuoneestani. Katsoinhan sieltä jo. Pyörin pari kertaa ympäri, jotta saisin äänestä kiinni. Se kuuluu peittoni alta. Mitä se siellä tekee? Okei, ehkä katson joskus puhelinta aamulla. Enkä ole edes pedannut sänkyäni. Sori äiti.

Heitän peittoni niin, että se miltein tippuu sängyltä. Soiva puhelimeni makoilee rauhassa tyynyni alapuolella näyttö alaspäin. Nopeasti kaappaan sen siitä ja katson kuka soittaa. Joel. Voi helvetti nyt. Vastaan puhelimeen samalla kun kiirehdin takaisin eteiseen tunkemaan kenkiä jalkoihini.

"Moi, mitä asiaa?", sanon puhelimeen saapuessani eteiseen.

"Moi. Onko paha paikka?", Joel sanoo puhelimessa epäilyttävästi. En nyt ehtisi mihinkään studiolle.

"No mä oon myöhästymässä mun terapiasta. Onko jotain tärkeetä asiaa?", vastaan Joelin kysymykseen nostaessani ensimmäistä kenkääni jalkaani.

"Öö, oisko mitenkään mahollista, että sä voisit skipata sen tänään? Me tarvitaan sua nytte", Joel pyytää puhelimessa. Huokaisen syvään.

"No emmä nyt oikein tiedä. Mun kyl ois pakko mennä", vastaan. "Ja jos se liittyy jotenki studioon niin en todellakaan voi tulla."

"Ei, ei liity. Nää ois nyt niitä kummisetäjuttuja. Voisitko sä vahtia Hipsistä tän päivän? Jonnalla on yks juttu ja mulla ois Nikon kanssa pari haastista, eikä sitä oikein voi ottaa mukaan. Pliis Joonas, tää ois tärkeetä", Joel pyytää. Sidon jo toista kenkää jalkaani.

"Enhän mä sitä osaa hoitaa", vastaan sitoen vaikeassa asennossa kenkäni nauhoja.

"No eihän sitä tarvii ku syöttää ja loput ajasta se tyylii nukkuu. Ja ei se oo kun yks päivä. Pyydä vaikka Aleksia sun kaa, sillä ei pitäis olla mitään tänää", Joel sanoo anelevasti. Huokaisen syvään. Toisaalta olen jo ihan myöhässä aikataulusta, mutta en tosiaan osaa hoitaa sitä. Mutta jos pestaisin Aleksin kanssani, sehän olisi eri asia.