My love, I'll be okay. || Joonas Porko

56. "Mitä ihmettä on meneillään?"

Joonas

Musiikki pauhaa radiosta ja naputtelen sormeani vasten rattia sen tahtiin. Katsahdan myös jälleen auton kelloa, joka näyttää sellaista lukemaa, että Viivin pääsykokeet olisivat ihan pian purkissa. Ihmisiä kulkee autoni ohi vaikka millä mitalla, osalla hymyilevät ilmeet päällään ja osalla ei niinkään. Katselen stalkkerin lailla ihmisjoukkoja jotka kulkevat pääsykoesalin ovista ulos, mutta katseeseeni ei osu yhtäkään brunettea joka olisi juuri tehnyt elämänsä kokeen. Viivi on vaikuttanut pari edellistä päivää vähän poissaolevalta, mutta pistän sen vain hirveän stressin piikkiin. Enhän minäkään ihan hirveästi ole ollut läsnä viimeaikoina, mutta toivon Viivin silti ymmärtävän elämäntilanteeni. Eikä se häntä ole näyttänyt hirveästi häiritsevän, varsinkaan kun olemme Joelin kanssa kotoa aika paljonkin pois. Kuka ei rakastaisi omaa rauhaa?

Hipsis on majaillut myös luonani enemmän kuin alussa piti. Jonna on kuitenkin jo parempaan päin ja on voinut ottaa tytärtään hoitoon aina joksikin päiväksi kun on vain jaksanut. Viivi on myös ollut todella kiltti pienen lapsen vanhempia kohtaan ja on voinut huolehtia pikkutytöstä aina jonkin päivän, kun meillä on ollut studio juttuja. Muuten Hipsis asuu vielä Joelin luona, joka on välillä tuottanut myös vähän hankaluuksia. Yöunien määrästä voi päätellä kuinka hyvin tyttö oikein nukkuu yönsä. Vaikka Joel Hipsiksen kanssa majaileekin olohuoneen puolella, kuuluu lapsen itku aika hyvin paperista tehtyjen seinien lävitse. Koko pitkä kuukausi on ollut aika rankka, mutta näillä järjestelyillä olemme päässeet aika pitkälle.

Nyt viimeinkin Viivin koe-stressi onkin ohi ja nyt enää vain pitää jännittää tuloksia. Tottakai toivoisin hänen pääsevän kouluun, mutta samalla haluaisin että hän jäisi Helsinkiin. Olen niin kiintynyt siihen naiseen, etten itsekään olisi sitä alussa uskonut. Oilin tempun jälkeen päätin, että olen varovaisempi ja yritän aina tsempata kommunikointiin. En halua elää pimennossa, ja mielestäni kaikki Viivin kanssa on sujunut oikein hyvin. Pystymme puhumaan melkein mistä tahansa ja milloin tahansa. Hildaa minulla on yhä järkyttävä ikävä, mutta haluan jo päästä eteenpäin. Hilda kuitenkin tirkistelee pilven reunalta touhujani ja tulee muistuttamaan uniini jos olen tehnyt jotakin mistä hän ei niinkään pidä. Hullua, eikö?

Säpsähdän ajatuksistani kun apukuskin puoleinen ovi aukeaa ryminällä ja viereeni istahtaa brunette kaunokainen. Hän näyttää siltä, että alkaisi itkemään, mutta samalla tyynen rauhalliselta. Hän ei sano mitään, mutta tuijottaa suoraan sieluni sopukoihin.

"No miten meni?", kysyn olkiani kohauttaen toinen kulma ylhäällä.

"Ihan vitun paskasti. En mä mitään paikkaa tuu ikinä koskaan milloinkaan saamaan. Mennäänkö lohtuMäkkäriin?", Viivi sanoo melkein suoraan hengenvetoon niksauttaen samalla turvavyönsä kiinni. Naurahdan hänen suorapuheisuudelleen käynnistäen sitten auton.

"Mennään vaan, mutta ei ne kokeet oikeesti niin huonosti menny", sanon laskien käteni Viivin reidelle katsoen samalla hänen reaktiotaan. Viivi ei siirrä kättäni pois vaan katsoo sitä hetken, kunnes laskee omansa sen päälle.

"No ei mennykään, mutta en haluu elätellä mitään mahdollisuuksia", Viivi sanoo katsoen ensin käsiämme ja sitten minua hymyillen.

"Mahdollisuuksia on, koska sä oot käyny tekemässä sen kokeen", sanon viisaana tyttöystävälleni. Viivi katselee minua hymyillen.

"Haluuksä musta eroon vai?", Viivi naurahtaa. Katson Viiviä hetken aikaa hänen molempiin silmiinsä miettien hänen kysymystään. Käännän käteni hänen reitensä päällä niin, että saan otettua siitä kiinni. Puristan naisen kättä hellästi.

"En, ja se mua tässä ehkä eniten pelottaakin. Sä muutat Turkuun jos saat sen paikan", sanon surullisen kuuloisena. Viivinkin hymy hyytyy hänen kasvoiltaan, ruskeiden kauniiden silmien tapittaessa minua liiankin suloisesti.