53. "Oo niin kauan ku vaan tarvii."

247 28 16
                                    

Joonas

Aleksin työpisteen yläpuolella on kello jota vilkaisen samalla kun kerään kamojani sohvalla olevaan pieneen reppuuni. Se näyttää jo yli aikataulujen eli rutkasti yli puolenyön. Ulkona on jo ihan pilkkosen pimeää, eikä hirveästi houkuttelisi lähtemään auton rattiin ja vieläpä ihan rättiväsyneenä. Kuitenkin ajatus Viivin viereen kömpimisestä houkuttelee enemmän kuin studiolle jääminen. Se nainen on ihan stressin partaalla pääsykokeiden takia ja lukee yleensä vielä silloinkin kun kampean itseni hänen viereensä peiton alle hävyttömän myöhään. Tekisi mieli viedä hänelle vaikka jotakin kukkia lohdutukseksi, mutta kaikki kaupat ovat jo kiinni siihen aikaan kun olisin niitä menossa ostamaan. Hän joutuu aina tyytymään väsyneeseen naamaani ja mutinoihini joita päästelen suustani juuri ennen nukahtamista.

En suinkaan ole ainut hyypiö joka vieläkin hehhuloi liian myöhään pystyssä. Joel nimittäin istuu sohvalla reppuni vieressä läppäri sylissään. Hän ei näytä yhtään siltä, että olisi edes aikeissa tehdä lähtöä. Muut ovat lähteneet jo aika päiviä sitten meidän jäädessä vielä säätämään erinäisiä juttuja täällä pienessä kopissa. Esimerkiksi minun oli pakko jäädä vielä vaihtamaan kieliä kitaraani, jotta voisin jälleen aamulla aloittaa helpoimman kautta. Heitän jo takkia niskaani Joelin vieressä, hänen tuijottaessa koneensa näyttöä herkeämättä. Tuo kyseinen vaalean pitkän tukan omistava perheenisä on mielestäni käyttäytynyt viimeaikoina vähän erikoisesti. Olen pistänyt merkille, että Joel on nämä pari viimeisintä päivää ollut täällä aina ensimmäisenä ja myös toisinpäin lähtenyt täältä viimeisenä. Yleensä hän tulee juuri ja juuri sovittuna ajankohtana ja lähtee muiden kanssa samaa matkaa. Nyt näin kuitenkaan ei ole ollut. Myös yhtenä aamuna huomasin jonkinlaisen tyynyn olevan studiomme sohvalla, vaikka emme edes omista mitään koristetyynyjä sohvaamme.

"Millo ajattelit lähtee nukkumaan?", kysäisen vetäessäni jo vetoketjua kiinni mustasta takistani, joka pitää minua lämpöisenä tuolla hyytävän kylmässä ilmassa.

"Öö mä teen yhen jutun ja lähen sitte", Joel vastaa nopeasti vilkaisten minuun. Nyökkäilen hänelle napaten sitten kauniin reppuni hänen viereltään sohvalta. Heitän sen olalle, kuitenkin jääden tuijottamaan toista laulajaamme.

"Onks Jonnan kanssa kaikki hyvin?", päätän rohkaistua ja kysyä, kuin retkeilijä konsanaan. Tai siltä ainakin näytän. Joel hymähtää tuhisten. Hänen kasvoilleen muodostuu huvittunut ilme ja hän kääntääkin sen suuntaani.

"Joo on. Miksei olis?", Joel kysyy jotenkin kankeasti.

"Eiku mä vaan ajattelin. Oot ollu vähän omituinen viimeaikoina", kerron epäilykseni. Joel naurahtaa ja suuntaa katseensa takaisin läppäriinsä.

"Ei mulla mikään oo. Mees ny Poosu vaan, kyllä mä pärjään", Joel vakuuttelee kättään heilauttaen kuin jokin homo konsanaan.

"Eiku ihan oikeesti", sanon vakavissani samalla istuen sohvan reunalle Joelin viereen. Lasken vielä reppuni lattialle jalkojeni eteen alkaen katsomaan kiusaantunutta miestä. "Mä en oo varma mun epäilyksistä, mutta mä luulen että sä nukut täällä. Pitääkö se paikkansa?"

Joel jatkaa tietokoneensa tuijottamista, jossa nähtävästi pyörii jonkun vanhan biisimme demo versio. Ihankuin hän yrittäisi saada ajatukset johonkin muualle.

"Onko teillä riitaa Jonnan kanssa?", jatkan kyselyäni saaden Joelin vielä enemmän kiusaantuneeksi. Hänen oikea jalkansa hyppii hermostuneena ylös alas.

"Mistä sä tollasta?", Joel vielä yrittää, mutta näkeehän tuon kilometrien päähän ettei kaikki ole hyvin. Avaan hieman takkini vetoketjua, joka oli kaulaani asti vedettynä. Nyt olisi ehkä vähän viileämpi.

My love, I'll be okay. || Joonas Porkoजहाँ कहानियाँ रहती हैं। अभी खोजें