My love, I'll be okay. || Joonas Porko

16. "Se ei oo terve."

Oili

Istuskelen läheisellä puiston penkillä. Tulin katselemaan liplattelevaa meren rantaa, koska halusin päästä hikisestä kaksiostani hetkeksi pois. Jotenkin vain sisäilma alkoi käydä raskaaksi, joten päätin tulla haukkaamaan hieman raikasta ulkoilmaa keuhkoihini.

Kesän linnut laulavat kauniisti läheisessä puussa ja ihmisten iloiset naurut kantautuvat korviini läheiseltä uimarannalta. Luonto on rauhoittanut minua aina. Vaikka helsinkiä ei voi kunnolla luonnoksi sanoa, nautin täällä olosta. Varsinkin nyt kun elämäni on jotenkin edes taas raiteillaan.

Olen tavannut ihanan ihmisen ja päässyt vihdoin myrkyllisistä ihmisistä ympärilläni eroon. Tällä hetkellä elämässä menee kyllä aika hyvin, lukuunottamatta sitä, että Joonas on murehtinut aivan liikaa bändistään. Ties kuinka monta kertaa hän on itkenyt ja valittanut minulle heistä. Tapahtuneesta on jo useampi viikko ja nyt onneksi vihdoinkin Joonas on alkanut jo rauhoittumaan. Hän on jopa alkanut ajattelemaan tulevaisuuttaan uudelleen. Päälimmäisenä hänen ideansa kitaratunneista, joita hän voisi alkaa pitämään alle kymmenen vuotiaille. Hän on aivan innoissaan projektistaan, eikä meinaa enää pysyä housuissaan.

"Hei anteeks", joku sanoo vieressäni yhtäkkiä. Säpsähdän meren tuijotuksesta ääneen, joka on peräisin vieressäni seisovasta miehestä. Mies seisoo vähän matkan päässä minusta ja hymyilee arasti.

"Moi", päätän sanoa. Pitäisikö minun tuntea hänet jostain? En ainakaan muistaakseni ole nähnyt ketään tuon näköistä. Vai muistanko väärin? Kyllä hänessä on joitakin tuttuun viittaavia piirteitä.

"Sori, mun on pakko kysyy; ollaanko me nähty jossain?", mies kysyy ja ottaa askeleen eteenpäin. Miehellä on vaalea, miltein olkapäihin asti ulottuva tukka, musta nahkatakki, jonka alla on musta t-paita sekä mustat housut. Aika yksitoikkoisen värinen asu sanoisinko.

Katselen miestä muistelevasti, mutta mieleeni ei muistu paikkaa, jossa olisin kyseisen näköisen miehen nähnyt. Mies istahtaa varoen viereeni, ja silloin muistan. Joonaksen eteisen ja makuuhuoneen oven rakosen, jolloin tuo kyseinen mies alkoi rähjäämään Joonakselle hänen juomisestaan.

"Jos sä tunnet Joonaksen niin joo, kyllä mä sut oon nähny", sanon tylyn kuulloisesti, sillä tiedän hänen olevan osa Joonaksen entistä bändiä.

Mies menee ihan hiljaiseksi. Hän vain istuu vieressäni katsellen minua, samalla kun itse katselen edessä siintävää merta.

"Miten sillä menee?", mies kysyy arasti.

"Miks Joonaksen hyvinvointi edes kiinnostaa sua?", tilitän. Yllemme laskeutuu jälleen hiljaisuus.

"Sori siitä. Mä en todellakaan tiedä mikä muhun meni sillon", mies sanoo pian. Katsahdan häneen nopeasti kääntäen sitten katseeni takaisin. "Ja mä tiedän, että Joonaksella on ollu vaikeeta. Ei tää oo ollu helppoo meillekään", mies jatkaa epätoivoisesti.

"Päätitte silti heittää sen bändistä ulos kertomatta sille yhtään mitään. Sitte te vielä kehtaatte ottaa jonkun Niilon sen tilalle. Tiiätkö kuinka romuna se on ollu?", tiuskaisen kääntäessäni tetävän katseeni blondiin mieheen vierelläni. Hänen katseensa alkaa kiertelemään hiekkaisessa tiessä kenkiemme alla.

"Ja nyt sä oot ihan hiljaa, vaikka totuuksiahan mä tässä puhun", piikitän blondia, kun hän ei sano sanaakaan.

Katson hetken hiljaista olentoa vieressäni, kunnes päätäni pudistellen ja naurahtaen siirrän katseeni jälleen merelle.

Lintujen laulu viheltää meidän molempien korvissa. Kesäpäivän oma hetkeni on pilattu jonninjoutavalla ystävällisyydellä poikaystävääni kohtaan, jota he juuri kohtelivat kuin jätesäkkiä.