My love, I'll be okay. || Joonas Porko

29. Vauva

Joonas

Blondi nainen kävelee vastaan kadulla. Tilanne on kuin hidastetusta elokuvasta katsahtaessani naista silmiin. Hän näyttää tutulta. Silloin tajuan. Hilda. Katsahdamme vain toisiamme ja jatkamme matkaamme tyhjällä kadulla. Yhtäkkiä Hilda ottaa jälleen ranteestani kiinni ja kääntää itseensä päin. Hän ei näytä yhtään pelottavalta. Hänen kasvoilleen nousee hymy. Todella suloinen hymy. Hetken Hilda on vain paikallaan irroittamatta otettaa. Hänen kasvonsa ovat viti valkoiset ja päällään hänellä on valkoinen kesämekko. "Kaikki järjestyy. Mä oon sun puolella", hän sanoo selkeästi, jonka jälkeen alkaa jälleen kadota. Hän puristaa rannettani jälleen hellästi, minun yrittäessä hapuilla häntä toisella kädelläni. Hilda on jo miltein kadonnut, mutta puristus ranteessani ei ole hävinnyt.

"Joonas, herää!", jokin käskyttää koskeutuksen kanssa korvani juuressa. Silmäni rävähtävät auki ja ensimmäinen asia jonka näen on Olli. Hän makaa vieressäni puhelin kourassaan, mutta silti tuijottaen minua suoraan sieluun. Näytän varmasti pelästyneeltä pesukarhulta.

"Näitkö sä painajaista? Sun käsi sätki ku kala joka oli just nostettu vedestä", Olli kysyy peiton alta. Sekaisena, ja vielä ihan unessa nyökkään.

"Mitä siinä tapahtu?", Olli utelee. Tuijotan häntä yhä pelottavalla tavalla suoraan silmiin silmät suurina.

"H-Hilda tuli mua vastaan ja..ja sano, että kaikki järjestyy. Se on kuulemma mun puolella", selitän hämmentyneenä. Olli vieressäni näyttää helpottuneelta.

"Mut toihan on hyvä asia, vai?", Olli sanoo.

Katson häntä epäillen. En edes tiedä oliko tuo painajainen vai uni. Samalla se tuntui hirveimmältä asialta ikinä, mutta samalla jotenkin helpottavalta.

"Tai eihän kuolleesta unien näkeminen oo ikinä kovin hyvä juttu, mutta ottaen sun tilanteen huomioon niin se saattaa ollakki", Olli selittää.

"N-niin kai", vastaan vain. Siirrän katsettani kattoon ja siinä vaiheessa tunnen vihlaisun päässäni. Muistan juoneeni eilen.

Olli jatkaa puhelimensa selailua. Miksei hän sano mitään? Vai pitäisikö hänen edes sanoa jotain? Mutta onhan se outoa, ettei hän sano mitään eilisestä.

Kivun voimistuessa siirrän sormeni ohimoilleni ja alan hieroa niitä. Edelleenkään Olli ei sano mitään. Tuijottaa vain kännykkänsä ruuta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Noh, ainakin pääsen turhista paasauksista. Kaikesta huolimatta, ei siinä eilisessä ollut mitään järkeä. Olen retkahtanut.

"Mä käyn hakemassa särkylääkettä", sanon tuskaisesti ollessani nousemassa peiton alta, mutta Olli keskeyttää aikeeni tarraamalla toisella kädellä käsivarteeni ja toisen hän pistää suunsa eteen. Puhelin tippuu sängyn päälle. Mitä hengitysharjoituksia hän nyt rupesi harjoittamaan?

Katson Ollia ihmeissäni enkä liikahda puoli istuvasta asennostani mihinkään. Katson vain Ollia, joka pitää kättään suunsa edessä.

"Mitä?", kysyn päänsäryssä, joka pahenee jos en nyt juuri pääse hakemaan särkylääkettä.

"Muistatko sä mitään mitä eilen tapahtu?", Olli kysyy jotenkin täpinöissään. Hän nappaa puhelimen takaisin käteensä irroittaen samalla otteensa minusta. Hän kiinnittää katseensa takaisin näyttöön.

"Ööhh...sain tietää, että Oili oli käyny ratsastamassa vieraalla orilla ja sen jälkeen vedin hirveet kännit. Kuinniin?", sanon huolettomalla äänensävyllä. "Ja saanen muuten kysyä, mitä sä teet siinä?"

Olli ei siirräkään katsettaan puhelimestaan, vaan hymyilee sen suuntaan kuin mikäkin idiootti. Kauan tämä vielä kestää? Haluan jos en saakelin särkylääkkeen tai kuolen pian tähän kipuun.