My love, I'll be okay. || Joonas Porko

58. Punaviini ja linssisipsit

Viivi

Määrätietoisena astelen kohti Netan työpaikkaa. Tällähetkellä ärsyttää kaikki niin paljon, etten edes tiedä mitä yritän mennä ystäväni työpaikalle tekemään. Netan työvuoro vasta alkoi puolituntia sitten, eikä hän varmastikaan voi sieltä lähteä tuosta noin vain. Jollekin on kuitenkin pakko mennä valittamaan elämästä ja se nyt vain sattuu olemaan paras ystäväni.

Sairaalan ovet häämöttävät jo edessäni ja astelen niistä sisään kylmän viileästi. Aula on täynnä ihmisiä, johtuen varmasti siitä että kävelin suoraan päivystyksen puolelle ajattelematta yhtään mistä ovesta edes kävelin. Katselen hetken ympärilleni etsiskellen Netan osaston kylttiä. Pian sisätautien "tienviitta" osuu silmiini ja lähdenkin tallustamaan sen suuntaan.

Parit oudoksuvat katseet saan kerättyä itseeni kun kävelen ulkovaatteet päälläni pitkällä käytävällä jolla vastaan tulee lääkäreitä ja hoitajia. Katselen samalla ympärilleni jos vaikka Nettaa näkyisi jossakin.

"Hei anteeks, voinko mä auttaa jotenkin?", takaani kuuluu tuttu ääni jonka ymmärrän liittää naiseen joka tuntee minut päästä varpaisiin. Käännähdän ympäri ja ensimmäinen asia jonka näen on Netan hymyilevät kasvot jotka muuttuvat hämmennyksen sekaisiksi.

"Viivi?", hän kysyy kummissaan, mutta ei ehdi sano muuta kun hyökkään halaamaan häntä tiukasti.

"Mitä sä täällä teet?", Netta kysyy halin keskeltä. "Eikö sun pitäny olla Joonaksen kanssa kotona?"

Irtaudun halista niin, että näen Netan kasvot. Hän katselee minua sairaanhoitajan asussaan hämmennyksen sekaisesti ja aivan pihalla kaikesta tapahtuneesta.

"Se meniki studiolle, joka ei toisaalta ees yllätä mua mitenkään. Miten mä pystyin jo luulemaan, että se vois edes yhden päivän olla irti niistä vitun musajutuista!", sanon raivon partaalla vähän korottaen ääntäni. Netta selkeästi hieman säikähtää ja kurtistaa minulle kulmiaan ihmeissään.

"Siis tekikö se sulle oharit? Viime hetkellä?", Netta varmistelee. Nyökyttelen hänelle itkun puskiessa kurkkuani pitkin ylös. Tuntuu kuin puun palanen kipuasi ruokatorveani ylöspäin enkä saa nieltyä sitä alas.

"Se laitto mulle viestin ja kuvitteli että jotkut anteekspyynnöt ois korvannu kaiken. Mä en ees vastannu sille mitään vaan lähin vaan menemään", kerron itkun tullessa ihan juuri ulos.

"Voi Viivi", Netta huokaa ja kaappaa minut parempaan ja lämpimämpään haliinsa. Siinä kohtaa pienet suolatipat tipahtelevat poskilleni.

"Haluaisitko sä mennä mun luokse jo edeltä? Avataan punkkupullo ja unohetaan kaikki hetkeks", Netta ehdottaa halimme päätteeksi. Kuivaan poskillani olleet kyyneleet college paitani hihoihin.

"Mut entä sun työt?", kysyn. Netta asettaa kätensä olkapäälleni lohduttavan näköisenä.

"Luuletko etten mä muka osaa esittää kipeetä? Oon mä enneki tehny nii", Netta tunnustaa virne naamallaan. Pyöräytän hänen idealleen silmiäni, mutta en myöskään jarruta sitä. Tuollainenhan Netta on, yllätyksiä täynnä.

"No anna avaimet nii meen edeltä", myönnyn lopuksi. Netta alkaa kaivamaan valkoisten housujensa taskuja, ja pian kädessäni komeilee Netan kodin avain.

"Elli on kai koululla koko päivän ja Luka jossain reissussa kavereiden kanssa. Saadaan olla ihan kahestaan", Netta kertoo vielä. Hymyilen hänelle katsellen avainta jonka sullon pian takkini taskuun.

"No hyvä. Nähään kohta", sanon samalla kun Netta lähtee kohti pomonsa työpistettä, minun pudistellessa hänen selkämykselleen päätäni. Ihme tyyppi.