My love, I'll be okay. || Joonas Porko

46. Kauppareissua kerrakseen

Joonas

Tunnelma studiolla on käsin kosketeltavan kiusallinen. Varmaan johtuu vain siitä, että tiedän asiasta ja muut eivät, joten jokin sisälläni huutaa sitä akwardiuden tunnetta taukoamatta. Olen kuitenkin pitänyt suuni kiinni niinkuin Ollille lupasin. Vähän kyllä ärsyttää se, että tapahtuneesta on puolitoista viikkoa aikaa eivätkä nuo kaksi tampiota ole puheneet toisilleen mitään muuta kuin pakolliset ei tai joo sanahdukset. Olen kehottanut Ollia ottamaan asian esille Aleksin kanssa, mutta hän ei ole ottanut kuuleviin korviinsa. En ymmärrä mikä tässä on se ongelma jos kumpikaan ei tykkää toisesta yhtään enempää kuin kaverina. Sehän oli yksi harmiton pieni pusu. Ei siitä nyt koko loppu elämän kommunikaatio katkosta tarvitse tehdä. Jotkut miehet sanovat, että naiset ovat hankalia, mutta ihan yhtä lailla miehetkin osaavat sen homman.

Viivin kanssa olemme tapailleet nyt enemmänkin. Olemme käyneet kävelyillä ja uusilla kahvitteluilla. Joka kerta tunnen itseni vapautuneemmaksi ja vapautuneemmaksi naisen seurassa, eikä minun tarvitse vetää mitään roolia ylleni. Voin olla se sama Joonas, joka olen apinaorkesterini kanssa. Ja koen sen myös toisin päin. Tuntuu kuin Viivi olisi kanssani ihan oma itsensä ja että hän pystyy puhumaan minulle mistä tahansa. Hän kertoo minulle aina työpäivistään ja siitä, miten rasittava työnantaja tänään oli. Viivi siis vihaa häntä, mutta sinnittelee viimeiset viikot, jotta saa hyvät paperit lähtiessään.

Niin, viimeiset viikot. Viivin työsopimus päättyy parin viikon päästä ja sen jälkeen hänen olisi tarkoitus alkaa katsomaan kämppiä Turun seudulta, jos vaikka koulupaikka aukeaisi tällä kertaa. Hän kuitenkin sanoo, että purkaa vuokrasopimuksensa vasta sitten kun koulupaikka on varmistunut. Pieni taakka putosi harteiltani, kun kuulin että siihen on vielä aikaa. Olenko vielä sanonut, että nautin naisen läsnäolosta? Ehkä vähän liikaakin..

Nyt kuitenkin tällä siunaaman hetkellä olemme Ollin, Nikon ja Aleksin kanssa tepastelemassa kaupan kylmenpääkin kylmempien hyllyrivistöjen välissä hakemassa kaikille jotain pientä syötävää pitkään studiopäivään. Kaikki halusivat ainakin yhden Redbullin, joten sellaiset sitten ainakin. Luulen, että itse otan kyllä useammankin kuin vain yhden, jotta pysyisin hereillä. Olemme päättäneet alkaa työstää uutta albumia, joka jäi kesken viimevuonna. Se on jo ihan hyvällä mallilla, ja voi olla että se tulee vielä tämän vuoden lopussa pihalle. Myös keikka-aikatauluja on alettu katselemaan uudella tavalla jaksamiseni varjolla. Olen vakuuttanut kuitenkin kaikki jos siitä, että pystyn ja kykenen, joten managerimme ei näe mitään syytä miksei meillä voisi olla pienimuotoista Suomen keikkarundia loppuvuodesta. Olen niin innoissani siitä, koska pääsen taas tekemään sitä joka teki minut onnelliseksi aiemmin. Ja toivottavasti myös muutkin.

Lupasimme Ollin kanssa mennä hakemaan kaikille juomat ja Niko ja Aleksi päättivät mennä hakemaan jotakin ruokapuolelta.

Hieno kauppakori kädessämme noukimme ihan liian monta energiajuomaa koriimme ottaen vähän vielä extraa mukaan. Tunnemme jo toisemme liian hyvin, ja tiedämme että jos olisimme tuoneet vain sovitun määrän siitä olisi tullut hirveä älämölö.

"Luuletko, että nää varmasti riittää?", Olli naurahtaa katsoessaan koria joka lepää hänen käsivartensa varassa sisällään lähemmäs viisitoista Redbull tölkkiä.

"Niiden on pakko. Mehän mennää vararikkoon tätä menoo", naurahdan takaisin.

"Ootko sä puhunu Aleksille?", kysyn varovaisesti kävellessämme kohti ruokapuolta jossa bändimme kaksi jäsentä hääräävät toivottavasti. Olli pudistaa päätään vieressäni.

"En mä oo uskaltanu. Se pitää mua varmaan ihan sekopäänä. Sehän lähtiki sieltä baarista heti kun tajus mitä tapahtu", Olli kertoo alakuloisena.