My love, I'll be okay. || Joonas Porko

64. 𝚂𝚒𝚔𝚜 𝙺𝚊𝚒 𝙼ä 𝙾𝚘𝚗 𝚂𝚞𝚗

*Inspiraatio tähän osaan on saatu karkaus
ja hänen ihanan kirjansa osasta "Kaunein syy".

_______

♥  Viivi

"𝘛𝘢𝘢𝘴 𝘴𝘶𝘯 𝘱ää𝘴𝘴ä 𝘱𝘪𝘮𝘦𝘯𝘦𝘦

𝘒𝘶𝘯 𝘮ä 𝘬𝘦𝘳𝘳𝘰𝘯 𝘦𝘯 𝘦𝘩𝘪 𝘺ö𝘬𝘴𝘪 𝘬𝘰𝘵𝘪𝘪𝘯."

Mä muistan kun me ekan kerran kesäkuussa tavattiin. Se oli keskipäivää ja sä työnsit lastenrattaita, mä näin sen sivusta. Lopulta sä siirsit häikäilemättä työs mustatukkaiselle kaverilles joka näytti siltä ettei edes haluais olla paikalla. Sä nimittäin olit hukannut kummityttös pehmopupun. Mä olin jo monta minuuttia sitten löytänyt sen ja pitelin sitä kädessäni sydän jyskyttäen. Mua jännitti. Mä tiesin, että se pitäis viedä takasin, mutta halusin kattella sun hätääntyneitä eleitä vielä hetken. Sä sait mut naurahtamaan hölmösti. Hölmömmin kuin kukaan muu ennen.

"𝘖𝘶𝘵𝘰𝘫𝘢 𝘬𝘪𝘳𝘫𝘦𝘪𝘵ä 𝘱𝘪𝘪𝘭𝘰𝘵𝘢𝘵

𝘔𝘶𝘯 𝘩𝘰𝘶𝘴𝘶𝘫𝘦𝘯 𝘵𝘢𝘴𝘬𝘶𝘪𝘩𝘪𝘯."

Kun mä viimein uskalsin ottaa askeleita sua kohti, tuntu että mä pyörryn pian. Sitä ei varmaan näkyny ulkosesti, mutta mä hermoilin ihan tajuttomasti. Sä hymyilit mulle ystävällisesti, kun mä sanoin että sulta on tainnut pudota jotain. Mä kehuin sun kummityttöä, joka näytti niin tyytyväiseltä elämäänsä vaunuissa. Silloin se olikin. Nyt sen äiti on yksinhuoltaja ja sen isä ihan rikki sisäisesti. Sä yritit heittää jotain tyhmää vitsiä lopussa, ja tuntu että mä sulaisin vaikka ei sun sanat liittynyt mitenkään muhun. Mun oli pakko mennä, jotta en nolais itteäni, sillä mä tiesin että me tavataan vielä.

"𝘚ä 𝘬𝘪𝘴𝘬𝘰𝘵 𝘮𝘶𝘢 𝘮𝘶𝘬𝘢𝘯𝘢𝘴

𝘚𝘶𝘯 𝘮𝘢𝘢𝘪𝘭𝘮𝘢𝘯𝘭𝘰𝘱𝘶𝘯 𝘮𝘢𝘪𝘴𝘦𝘮𝘪𝘪𝘯."

Monen mutkan kautta me viimein oltiin yhdessä. Sä kerroit menneistä ajoista ja kuinka ne vaikuttaa sun elämään yhä. Musta sä olit tosi rohkee, kun sä uskalsit kertoo niistä jollekin. Sä kerroit niistä ajatuksista, jotka painaa sun mieltä yötä päivää, eikä anna rauhaa vaikka sä huudat niille kuinka. Mä tunsin itteni vihdoinkin tärkeäksi jollakin tavalla, koska mun vanhemmat ei koskaan oikein ollut ylpeitä mun tekemisistä. Ne aina odotti jotain enemmän, mutta sun kanssa mun ei tarvinnu olla mitään enemmän. Sun kanssa mä pystyin olemaan ihan oma itseni, eikä mun tarvinnut enää peitellä mun laiskuutta tai ahdistusta muilta ihmisiltä. Kun mä olin epävarma jostakin, sä kehuit mun hyviä puolia ja sanoit vaan että sä oot täydellinen. Kukaan ei ollu ennen sanonut mulle mitään sellasta, ja juuri siinä kohtaa mä tunsin olevani erityinen edes jollakin tavalla. Sulla oli tosi tiukat säännöt tulevaan, koska sä et halunnu että suhun sattuu enää. Mä halasin sun lämminä kehoa, ja silloin mä tiesin olevani oikeessa paikassa. Ainakin hetken.

"𝘑𝘰𝘴𝘬𝘶𝘴 𝘷𝘢𝘢𝘯 𝘮𝘺𝘳𝘴𝘬𝘺 𝘳𝘢𝘶𝘩𝘰𝘪𝘵𝘵𝘢𝘢."

Sä teit töitä yötä päivää, ja joskus sivusta katsottuna se näytti rankalta. Sun tummat silmänaluset kerto lyhyistä yöunista ja mä luulin että sä saat pian jonkun burn outin tota menoa. Sä kuitenkin vain menit eteenpäin ja välillä unohdit katsoa peiliin. Peilistä olisi kurkistanut väsynyt ja lepoa kaipaava mies, mutta kun sä päätit jotain sä myös teit sen. Ehkä sä halusit vaan muuta ajateltavaa, koska olihan sulle tapahtunut kaikkea kamalaa. Ja joka ilta mä odotin sua. Enkä mä voinut mennä nukkumaan ennenkun mä tunsin sun lämpimän ihon vasten omaani. Mä olisin valvonu vaikka koko yön ja lähettänyt poliisipartiot sun perään jos mä en ois kuullu susta mitään. Me kai elettiin jossain symbioosissa. Vähänniinkuin jokin sieni ja puu. Mä hengitin sun kautta ja sä vaan olit siinä jotta mä en kuolis. Se tuntu välillä väärältä, mutta mä tiesin että kaikella tällä on joku tarkotus. Kerran mä taisin huomauttaa sun ylitöistä ja sä lupasit pitää vapaata. Ethän sä kauaa työpaikalta voinu olla poissa, mä arvasin sen jotenkin. Mä tiesin kuinka syvälle rotkoon oon itteäni pistämässä jo ensimmäisillä sekuneilla, mutta mä annoin vaan tunteen viedä. En mä voinu olla susta enää erossa ja mä luulen ettet säkään musta. Me oltiin ihan jossain omassa kuplassa, vaikka tiedettiin ettei tää kestä ikuisuuksia.