My love, I'll be okay. || Joonas Porko

41. Porukat ahdistaa

Joonas

"Joonas tuu syömään!", äitini huutaa melkein välittömästi kun olen päässyt juuri satamaan alkaneesta ilmasta omille teilleni yläkertaan. Tässä kohtaa muistan taas, miksihän sitä asutaan jo omillaan. Eihän tätä holhousta jaksa Erkkikään.

"Joojoo, mä tuun ihan just. Soitan yhen puhelun", huudahdan äidilleni vastaukseksi portaiden yläpäästä.

Kiirehdin huoneeseeni pistäen oven perässäni kiinni. Ihanan muhkea peppuni istuuntuu kirjoituspöydän ääressä olevan penkin päälle. Addiktoiva läpyskä ilmestyy käteeni alle sadasosasekuneissa, ja ilmeeni vaihtuu myös samoissa ajoissa. Viestejä on sadellut vähän joka suunnasta, mutta yksi nimi saa leveän hymyn nousemaan kasvoilleni. Viivi sieltä puistosta ja kahvilasta on pistäny viestiä ja sen sisältö saa perhoset mahassani jällee elämöimään.

Musta oli kiva jutella sillon yömyöhään sun kanssa, toivottavasti myös sulla :) Mä vaan ajattelin, että haluaisitko sä lähteä kahville vaikka joku päivä? Ei sun siis oo pakko, mä ymmärrän, että sulla on kiireitä ja varmasti tärkeänpiä juttujakin. Ei oo mitään kiirettä vastata. Mun oli vaan pakko kysyä ettei tää jää vaivaamaan mua.
<3:llä Viivi

Sydämeni hakkaa ulos rinnastani ja aiemmin mainitsemani perhoset ovat lisääntyneet kaksinkertaisiksi. Miksi hän saa tällaisen reaktion itsessäni aikaan? Enhän edes tunne häntä kunnolla, saatika sitten ihastunut häneen sillä tavalla miten Aleksi asian ilmaisee.

Viesti oli suloinen. Siitä käy ilmi kuinka hätiköiden se oli kirjoitettu, ja tietenkin perässä oli kliseiset ei oo pakko jos ei haluu- sanahdukset. Eikä niitä edes olisi tarvinnut, sillä enhän minä nyt niin kiireinen ole. Taiii en nyt tiedä tulevista viikoista. Pitäisi saada tehtyä töitäkin ja pari haastattelua Niko oli saanut meille kahdelle ängettyä johonkin väliin. Juuri nyt tietenkin, mutta toisaalta töiden tekeminen ja arkeen jälleen kiinni pääseminen auttaa paranemisessani, joka on ehkä ihan hyvä juttu. Saa jotain muuta ajateltavaa.

Jään tuijottamaan viestiä näytöllä miettien. Epäröiminen on tullut uudeksi lempi harrastuksekseni, kun ennen menin vain enkä miettinyt yhtää mihin sormeni taas upotan. Nyt tästä hemmetin miettimisestä on tullut arkipäivää ja se hieman ärsyttääkin. Miksi ei voisi vain mennä ja heittäytyä? Mihin jälleen se vanha Porko hävisi? Ja eihän tämä edes tarkota mitään, voihan ystävätkin käydä kahvilla ilman minkäänlaista taka-ajatusta. Ja mitä jos Viivi haluaa vain ystävän tai juttuseuraa. En saa pilata tätä millään harhaluuloillani. Ai mitä tätä? Mitä edes hörisen? Ei ole mitään "tätä". On vain Joonas ja Viivi. Viivi osaa vittuilla ja Joonas olla vitun nolo siinä vierellä. Ja mistähän tämäkin ajatus jälleen kimposi?

"Joonas nyt syömään! Ruokas jäähtyy!", äitini huutaa jälleen alakerrasta tuohtuneena. Miksi hän on laittanut jo ruokaa lautaselle? Eikö hän ymmärrä puhuttua?

"Joojooo! Mä tuun ihan kohta!", huudan tuohtuen kuin pikkupoika jolla on peli kesken, eikä äiti voi ymmärtää ettei sitä voi laittaa pauselle.

Äiti ei jaksa onneksi huutaa enää mitään takaisin, joten saan taas hetken rauhan. Äidistä kuoriutuu aina se sama vanha liian huolehtivainen ihminen kun joku sisaruksistani tai itse minä olen käymässä kotona. Kai me nyt osaamme itsestämme pitää huolta kun jo asumme omillammekin.

Ryhmässämmekin on kunnon keskustelut käynnissä ja ilmoituksia puhelimeni ylänurkkaan tulee koko ajan. En ole edes ajantasalla mistä siellä tälläkertaa puhutaan, enkä ole tällähetkellä edes kiinnostunut katsomaan. Kyllä joku heistä varmasti soittaa jos on jotain extra super hyper tärkeää asiaa.

"Joonas, nyt ihan oikeesti! Mitä sä teet siellä?", äiti huutaa jälleen ainakin miljoonannen kerran. Onneksi isä ei ole kotona, koska hän olisi varmaan jo käynyt hakemassa minut. Huokaisen syvään. Onko se ruoka nyt oikeasti noin tärkeä?

"Mä tuun!", huudan viimeinkin äitiäni miellyttävän vastauksen. Jätän puhelimen näyttö alaspäin työpöydälle, jättäen Jonnalle soittamisen myöhemmäksi.

Kipitän valkeat portaat alas ja löntystän suoraan keittiöön. Ruokapöydän ääressä äitini syö makaronilaatikkoa ja hänen edessään töröttää lautanen täynnä sitä samaa. Istahdan paikalleni ja otan lautasen viereen jätetyn haarukan käteeni.

"Ethän sä ees puhunu puhelimessa", äitini huomauttaa pistäen ruokaa suuhunsa. Vilkaisen häneen nopeasti ja lappaan makaronia leipäläpeeni.

"En mä ehtiny", sanon vastaukseksi.

"Mitä sä sitten teit ton koko ajan?", äitini tenttaa. Miksi hän käy hermoilleni näin paljon tällähetkellä?

"Kuuluuko se sulle?", tuhahdan suutuksissani. Ei minun noin ilkeä pitänyt olla.

"No ei", äiti vastaa ehkä jopa hieman häpeissään. Keittiönpöydän ääreen laskeutuu hiljaisuus. Mussutan lautaseltani löytyvää ruokaa samalla, kun äiti on jo valmis ja vie lautastaan tiskipöydälle.

"Mä lähen muuten huomen aamulla takas Helsinkiin", ilmoitan yhtäkkiä. Todellisuudessa minulla ei ole edes lentolippua vielä, mutta aion sellaisen hommata. Jotenkin ilmapiiri täällä on ollut koko ajan tukala. Minua hyysätään kuin pikkupoikaa ja säälitään kuin toinen jalkani olisi poikki.

"Jaa, monelta?", äiti kysyy yllättyneenä.

"Aikasin", vastaan vain. Mitä muuta olisin voinut sanoa?

"Ootko sanonu iskälle? Se voi viedä lentokentälle sut tai muutkin jos ne on tulossa", äiti sanoo nojaillen keittiötasoon selällään.

"Menee tästä taksejakin", sanon tylysti pistäen viimeisen haarukallisen suuhuni. Nousen pöydästä ja kävelen äitini viereen pesukoneelle.

Saadessani juuri luukun takaisin kiinni ovikello soi. Äitini katsoo minua sivusilmällään huolestuneen näköisenä. En katsahdakaan hänen suuntaansa vaan kiirehdin ulko-ovelle.

"Noni, lähetäänkö?", Ollin iloinen ääni sanahtaa heti korvaani saatuani oven auki.

"A-ai minne? Oonko mä unohtanu taas jotain?", kysyn hölmistyneenä koko kööriltä joka seisoo kuin pikkuoravat valmiusasennoissaan.

"Minkäköhän takia me tultiin tänne 600 kilsan päähän? Oisko vaikka Joelin?", Niko Ollin olan takaa naurahtaa.

"Aaa, mä puhuin sen kanssa jo", sanon muistaen minun ja Joelin keskustelun aiemmin päivällä.

"Häh? Millon muka?", Tommi yhtyy keskusteluun.

"Päivällä. Ihan näin spoilerina, kaikki on hyvin. Joel ei tullu tänne pakoon meitä vaan Hipsistä", kerron huolettomasti. Näen kaikkien kasvoilla kysyvän, hämmentyneen katseen.

"Hipsistä?", Aleksi toistaa sanomiseni.

"Nii. Joel voi varmaan ite kertoo teille tarkemmin jos haluaa", kerron.

"Pelkääkö se sitä?", Niko nauraa, mutta ilmeeni ollessa vakava hänen naurunsa loppuu seinään. "Ai oikeesti?"

Nyökkäilen hänelle. "Tai ei se sitä pelkää, mutta se ei vaan osaa olla sen kanssa."

"Millos te ajattelitte lähteä kotiin?", sanon vaihtaen sulavasti puheenaihetta. Kaikkien neljän kasvoilla on vieläkin se sama hämmentynyt ilme.

"Millon sä? Mä ajattelin ehkä huomenna jos tää asia on nyt ready. Porukat alkaa vähän ahistamaan jo", Niko sanoo.

"Joo sama. Mä ehkä varaan lentolipun tänään nii pääsen huomenna aikasin koneeseen", kerron.

"No oisko sit vaa helpointa, että kaikki lähtis huomenna? Pyydetään se Joelki mukaan", Aleksi ehdottaa. Kaikki nyökkäilevät hänen ehdotukselleen.

"Mun pitää vielä tänään soittaa Jonnalle. Joel ei ite pystyny, nii pyysi että mä soittaisin. Tästä mitä mä just teille kerroin ei muuten sitte hiiskuta sanallakaan Jonnalle. Tää on Joelille jo muutenki vaikeeta", muistutan kaikkia tasavertaisesti.

"Joo, ei puhuta", Olli lupaa.