Can you feel my heart [VALMIS]

32. Luku | ooksä itkeny? |

Aleksin nk
Istun ruokapöydän ääreessä ja odotan, että tilaamani ruoka tulisi. Vanhempani juttelivat jostain. Minulla on ikävä Ollia ja Lunaa.

Ruokani saapuu ja käyn heti sen kimppuun. Voisin yrittää soittaa Ollille syömisen jälkeen.

Kävelin hotelille päin. Vanhempani halusivat käydä vielä "yksillä". Saanpahan ainakin puhua rauhassa Ollille.

Avaan hotellihuoneen oven ja astun sisään. Katson puhelintani. Voisin nyt soittaa Ollille.

Puhelu:
O: Moi
A: Moi mul on iha hirvee ikävä sua
O: Mullaki sua, mut mitä oot tehny?
A: No tulin just syömästä ja muuten oon vaa hengaillu ja sillee vähä tylsää ilman sua
O: No sama, koulu on ihan kauheeta yksin
A: Uskon...
/5min myöhemmin\
O: Mun pitäis mennä nyt syömään
A: Oke no moikka
O: Moikka jutellaan myöhemmin lisää
- - -
Nyt kun puhuin Ollin kanssa niin ikäväni vain kasvoi. Haluan kotiin Ollin luokse. Ollin syliin. Ollin halaukseen.

Ollin nk
Istun jälkeen luokan takaosassa. Nojaan päällä käsiini. Itken hiljaa käsiäni vasten. Kukaan ei huomaa minua. Eikä sitä että itken. Minulla on kauhea nälkä. En ole syönyt tänään mitään, koska aamulla olin liian huonolla mielellä.

"Olli osaatko sä vastata tähän?" opettaja kysyy. En vastaa mitään. "Olli?" opettaja jatkaa. Olen edelleen hiljaa. Enhän minä vain voi avata suutani, kun itken. Ei se toimi niin. Päädyin kohauttamaan olkapäitäni. "Oisaisko joku auttaa Ollia?" opettaja kysyy luokalta. Joku hikke viittaa ja vastaa puolestani. Luojan kiitos. Edes Joonas ei pääse tänään meidän koululle, koska hänellä on eri aikaan välitunnit.

Istun yksin käytävän sohvalla. Itken edelleen käsiäni vasten. En kestä yksin ilman Aleksia. Kuulen kuinka Niko ja Tommi lähestyvät minua. "Moi Olli", Niko sanoo minulle pirteästi. "Ooksä itkeny?" Niko jatkaa. Ai että olenko. "No iha vaa koko aamun", vastaan jo ehkä vähän laantuneen itkun seasta. En tiedä miten näitä kyyneleitä riittää vieläkin. Niko istuu viereeni ja halaa minua. Niko ei ole Aleksi, mutta kyllä tämäkin kelpaa. "Mikä on?" Niko kysyy, kun olen lopettanut viimein itkemisen. "Ikävä Aleksia", sanon ja meinaan purskahtaa itkuun uudelleen. "Kyl se kohta tulee", Niko sanoo silittäen olkapäätäni. Kaikki meidän ympärillä katsovat meitä. Mitä tuijotatte? Kai sitä nyt itkeä saa?

Nyt olisin taas yksin seuraavan tunnin. En jaksa kohta enää. Lähden kotiin itkemään itseni kahden viikon uneen. Sitten voin herätä onnellisena, kun Aleksi on tullu takaisin. Tämä ikävä on ihan sietämätöntä. En edes ole tuntenut Aleksia kovinkaan kauaa ja silti ikävöin häntä näin paljon. Haluan Aleksin lähelle nyt heti.

Olen nähnyt pelkästään Aleksista unia koko sen ajan, kun hän on ollut poissa. Unet on joka kerta hyviä tai pahoja. Välillä näen unta siitä, että Aleksi on tullut takaisin ja joskus siitä, että Aleksin lentokone on tippunut.

Piirtelin vihkooni epämääräisiä kuvioita. Olen tehnyt jo ennätyksen, koska olen ollut jo 30 minuuttia itkemättä.

Kävelin kotiin sitä samaa ja tuttua tietä. Kävelin siitä ypöyksin joka ikinen päivä. No okei, yleensä kävelen Aleksin kanssa, mutta nyt olen yksin.

Tunnen pienen kiven osuvan niskaani. Käännyn katsomaan taakseni. Huomaan siellä kaksi minun luokkalaistani poikaa. "Vitun homo!" he huutavat minulle. En välitä vaan jatkan matkaa. "Pysähdy!" he huutavat. En välitä tuostakaan vaan jatkan edelleen matkaani. "Etkö sä kuule?" he jatkavat. Minäkin jatkan kävelyä. "Painukaa vittuun!" huudan, kun saan tarpeekseni huutelusta.
"Oho pikkuhomo suuttu", toinen pojista sanoo. Tuhahdan ja potkaisen kiviä heitä päin. Jatkan matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jotain nuo vielä huuteli perääni, mutta en jaksanut välittää. Nyt tosiaan kelpaisi ne kahden viikon unet.
_ _ _
542 sanaa
Omg nää luvut on nii tylsii täl hetkel😭