Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

2. Hauskaa koulupäivää

Heräsin herätyskellon raivostuttavaan ääneen. En jaksanut nousta, en surkeiden yöunien jälkeen. Olin juuri aloittanut yläasteen, olin hieman hukassa. Uusi koulu, uudet luokkalaiset ja monet uudet käytännöt saivat pääni pyörälle. Kai se oli aivan normaalia, olihan sentään vasta toinen koulupäivä loman jälkeen. Eilinen oli lähinnä tutustumisleikkejä ja turistikierroksia koulun tiloissa, tänään olisi ensimmäinen oikea koulupäivä. En minä koulusta tykännyt, mutta en inhonnutkaan. Pärjäsin ihan hyvin, ei minussa mitään erikoista mainittavaa ollut.

"Jade hei, nouse nyt." Kuului isäni ääni jostain puolelta asuntoa. Pian ovi aukesi, pitkä blondi seisoi ovella.

"Joonas lupas viedä sut, joten pistäs vähän vauhtia." Hän ilmoitti, jääden ovelle seisomaan.

"Joo joo, noustaan noustaan." Mumisin unisena, pakottaen itseni ylös.

"Et tainnu oikeen nukkua?" Isä oletti.

"Jep." Totesin haukotellen.

"Kyl se siitä. Sua varmaan vaan jännittää." Hän lohdutti, poistuen sitten oveltani.

"Tein sulle aamupalaa, hopi hopi." Hän huusi olohuoneesta.

Söin aamupalani ja hoidin muutkin aamutoimet. Ei aikaakaan, kun Joonas asteli ovesta peremmälle asuntoon. He juttelivat hetken, sillä välin minä pakkasin reppuni. Tai eipä siinä juuri mitään pakattavaa ollut, kun emme olleet saaneet edes kirjoja vielä. Toisaalta, mitäpä minä valitan? Kivaahan se vain oli, ettei repun paino murskannut selkärankaani. Kyllä sillekin olisi vielä aikaa, viettäisinhän tuossa koulussa seuraavat kolme vuotta elämästäni.

"Joko mennään?" Joonas kysyi ilmestyessään ovelleni.

"Joo, kai se on pakko, jos haluaa ehtiä." Totesin, ja lähdin kitaristin perässä kohti eteistä. Isäkin tuli pian eteiseen.

"Hauskaa koulupäivää." Hän toivotti, katsoin häntä kyseenalistavalla ilmeellä.

"Voiko sellasta ees olla?" Kysyin, saaden heidät molemmat naurahtamaan. En minä oikeasti niin negatiivisesti suhtautunut kouluun. Olin vain niin väsynyt, että olisin mieluusti jäänyt kotiin.

Automatka sujui mutkitta, Joonaksen kanssa oli helppo jutella. Äidin kuoltua erityisesti hän ja Aleksi olivat olleet minulle läheisiä. Tietysti muutkin bändin jäsenistä olivat, mutta he olivat kaikkein läheisimpiä. Olivathan he molemmat kummejani. Joonas oli isän valitsema, sanomattakin selvää miksi. He nyt vain olivat todellinen kauhukaksikko, erottamattomat. Koska Joonas oli myös naapurimme, tuo saattoi kuskata minua tarvittaessa. Se teki elämästäni helppoa. Aleksi taas oli äidin valinta. He olivat serkukset, joten he olivat tunteneet toisensa koko ikänsä.

Ulkona satoi, vettä tuli kuin ämpäristä kaatamalla. Koululle päästyäni tapasin heti parhaan ystäväni, Emilian. Olimme tunteneet päiväkodista asti, ja siitä lähtien olimme olleet ystävykset. Harmikseni emme kuitenkaan olleet päässeet samalle luokalle. Tuo oli luokalla 7C, kun omani oli 7E. Oli luokallani joitain tuttuja, mutta en juurikaan viihtynyt heidän seurassaan. Siispä viettäisin kaiken mahdollisen ajan Emilian kanssa. Aivan, kuten ala-asteellakin. Emme me silloinkaan olleet samalla luokalla. Silloin riensin jokaikinen välitunti odottamaan heidän luokkansa ovelle, ruokailussa kysyin usein opettajaltani luvan mennä istumaan heidän pöytäänsä. Hän oli paras ystäväni, eikä yläkoulu voisi asiaa muuttaa. Eihän?

"Meiän luokalla on yks ihan tosi söpö poika." Hän kertoi, kun olimme päässeet sateelta suojaan erään katoksen alle. En voinut olla hymähtämättä. Niin se meni aina. Hän oli meistä se, joka juoksi poikien perässä, toinen toisensa jälkeen. Hän oli meistä se, joka ihastui helposti. Sellainen hän oli aina ollut. Minä puolestani olin rauhallisempaa sorttia. Jostain kumman syystä en itse juurikaan jaksanut kiinnostua jokaisesta vastaantulevasta pojasta. Oli minulla parempaakin tekemistä. Siksi jätin sen hänen vastuulleen. Omassa mielessäni pojat olivat vain ihmisiä, ei heissä mitään erikoista ollut. Ehkä siksi en jaksanut kiinnostua heistä.

"No niin tietty. Oot ollu täällä päivän, ja heti sulla on pojat mielessä." Naurahdin hänelle. Hän ei onneksi ikinä ottanut nokkiinsa sellaisesta.

"Mitä? En mä sille mitään voi." Hän sanoi dramaattisesti, kuitenkin reveten nauruun. Ja näin hekotimme koulun pihassa, kuin mitkäkin sekopäät. Hyvä ensivaikutelma on kaiken a ja o.

"No mut mites teiän luokka? Onks siel ketään kiinnostavaa?" Hän kyseli, tökkien minua kyynärpäällään.

"Hei. En mä metsästä poikia. Se on sun juttu. Mä haluun vaan selvitä nää kolme vuotta ja sit saan tehdä sitä, mitä ite haluun." Kerroin hänelle.

"Mitä sä sit haluut?"

"Sen kun tietäis."

Lopulta oli aika sanoa hyvästit ja hajaantua. Oma tuntini oli talon ylimmässä kerroksessa, kolmannessa. Emilia taas sai jäädä alakertaan. Kävellessäni yksin portaikossa, sain muutaman alentavan katseen joukolta, jonka uskoin koostuvan kahdeksasluokkalaisista. Nuo arvioivat katseet ikään kuin kertoivat, että olin saapunut heidän reviirilleen. Roskaa, sanon minä. Enempää heistä välittämättä jatkoin matkaani kohti luokkaa. Löysin sen melko helposti, sillä paikat oltiin käyty läpi edeltävänä päivänä. Luokkaan päästessäni huomasin, että paikalla oli kaksi opettajaa. Toinen heistä oli luokanvalvojani, toinen ilmeisesti historianopettaja.

Luokanvalvojani, Sirja, oli jo hieman iäkkäämpi nainen. Ihan mukava, vaikka hieman ankaran oloinen. Hän selitti meille koulun järjestyssäännöt, kävi nimi kierroksen ja jakoi jokaiselle lyijykynän ja kumin. Joskus ihmettelin, miksi niin ylipäätään tehtiin. Aina joukossa oli vähintään kolme henkilöä, jotka hukkasivat ne jo ensimmäisenä päivänä. Sirjan lähdettyä pääsimme aloittamaan tunnin. Alkuun opettaja kertoi hieman itsestään, ja jakoi sitten kaikille kirjat. Että vihasinkin historiaa.

Ruokailut menivät harmikseni sen verran ristiin, etten päässyt syömään samaan aikaan Emilian kanssa. Kun olin saanut ruokani, seisoin linjaston päässä hieman hölmistyneenä. Olin aivan hukassa. Lopulta päädyin yksin erään pöydän päätyyn istumaan. Yllätyin kuitenkin hieman, sillä pian joku laski tarjottimensa viereeni. Kääntyessäni katsomaan, huomasin erään luokkalaiseni. Tämän nimi oli muistaakseni Miro.

"Saaks tähän istua?" Hän kysyi ehkä hieman ujosti hymyillen.

"Joo, tietty." Kerroin päätäni nyökäten.

"Sähän olit Jade, eiks niin?" Hän varmisti istuessaan viereeni.

"Jep." Hymähdin. Alkuun tunnelma oli hieman kiusallinen. Toisaalta, olihan se parempi hänen kanssaan istua, kuin mököttää yksin nurkassa. Jokin pojan olemuksessa häiritsi minua. Hän voisi olla ihan mukava, tai sitten täysi kusipää. Jostain syystä tuntui siltä, että se tulisi selviämään pian. Katsellessani ympärilleni, tuli mieleeni vain yksi asia; nämä kolme vuotta tulisivat olemaan hyvin mielenkiintoiset.

A/n:
Nyt on ensimmäinen "kunnon" luku julkaistu. Tääkin oli ehkä vähän tylsä, mutta eiks ensimmäiset aina oo? Kunhan saadaan tää alku pois alta, niin rupee kyllä tapahtumaan.

Ps. Tän luvun läpi lukemiseen meni ikuisuus, ja silti täältä varmaan löytyy jotain virheitä. Pahoittelut siitä😭