Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

40. Kurja käärme

Seuraavana päivänä en mennyt kouluun. En pystynyt. Hädin tuskin sain itseni edes ylös sängystä. Koko päivä kului omissa oloissani nököttäessä, vaikka isä tietysti yritti säännöllisin väliajoin huhuilla minut syömään, tai tarkistaa oliko kaikki hyvin. Kaikki oli aivan muuta, kuin hyvin. Olin möhlinyt, ja pahasti. Olin satuttanut isää, ja ajanut itseni aivan nurkkaan. Miksi minun piti olla tällainen? Tahdoin vain olla jälleen oma itseni.

Tänään raahauduin väkipakolla kouluun, sillä edessä olisi matematiikan koe, enkä tahtonut joutua tekemään sitä jälkikäteen. Edes Miron jutut eivät jaksaneet naurattaa minua, vaikka poika miten yritti piristää. Se oli mahdoton tehtävä, ja oikeastaan säälin häntä. Tuo yritti niin kovin saada hymyn kasvoilleni, mutta itse olin kylmä kuin syyssateen kastelema kallio. Pelko Mikaelin näkemisestä ei tietenkään auttanut oloani yhtään. Odotin jatkuvasti, milloin tuo ilmestyisi jonkin nurkan takaa. Puhumattakaan sitten Eliaksesta. Edes Mikael ei vetänyt vertoja hänelle. Voi, mihin sotkuun olinkaan itseni saanut mukaan. Olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut palata ajassa taaksepäin.

"Mistä roskiksesta sä noi kankaanpalat oot oikeen kaivanu?" Kuului yhtäkkiä tuttu tytön ääni takaani, kun Miro oli lähtenyt käymään välitunnilla vessassa. Käännyin katsomaan, ja yllätyksekseni näin Emilian ja tuon ystävät. Carola ei kuitenkaan ollut mukana. Olin kyllä odottanut Mikaelin käyvän kimppuuni, mutta mitä he nyt yhtäkkiä halusivat?

"Anteeks?" Kysyin tytöltä, katsoen tuota päästä varpaisiin. Kyseessä oli se sama yksilö, joka oli joskus heittänyt juomansa päälleni. En kyennyt muistamaan tuon nimeä.

"Luulis et sulla ois rahaa, kun isäs on kuitenkin julkkis." Emilia sanoi, virnuillen ylpeänä ystävilleen. Miten tähän oli päädytty?

"Mieluummin mä oon köyhä, kun selkään puukottava ämmä." Päätin sanoa entiselle ystävälleni. Emmehän me nyt varsinaisesti köyhiä olleet, mutta ei rahaa nyt sentään hukkaan heitettäväksi ollut.

"On siinä muijalla otsaa." Yksi tuon ystävistä tiuskaisi. Juuri silloin huomasin Carolan saapuvan paikalle.

"Mitä tääl tapahtuu?" Tuo kysyi hämillään.

"Tolla helvetin pummilla on vähän turhan isot luulot itestään." Emilia sanoi.

"Paraskin puhuja. Ainakaan mä en kääntyny mun ystävää vastaan miellyttääkseni muita. Sinuna avaisin silmät. Tekis sulle ihan hyvää, kun oot selvästi unohtanu kuka oikeesti oot." Tuhahdin lopuksi, ja olin kääntymässä lähteäkseni. En kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, ennen kuin joku tönäisi. Ei ollut vaikea arvata, kuka se oli. Menetin hermoni aivan totaalisesti. Olin niin vihainen, kaikki se kasautunut katkeruus tyttöä kohtaan otti vallan teoistani. Käännyin takaisin heidän puoleensa, ja läimäytin entistä ystävääni kasvoille. Olin saanut tarpeekseni.

"Mikä helvetti sua vaivaa?" Tuo tiuskaisi vihainen, mutta yllättynyt, sävy äänessään.

"Mikä mua vaivaa? Kysytkö ihan tosissas? Sinä! Sä mua vaivaat! Sä oot niin tekopyhä ämmä, ettei mitään järkeä!"

"Vitun hullu! Mä en voi käsittää, et oon joskus voinu olla sun ystävä! Sä et ajattele muita kun itteäs. Sun äitikään ei kestäny sua, ja siks se sut hylkäs! Oisko joskus peiliin kattomisen paikka? Maailma. Ei. Pyöri. Sun. Ympärillä. Mä en vittu käsitä sua! Kato ittees. Miten säälittävä voi ihminen ees olla?" En olisi voinut vuotta aiemmin kuvitella kuulevani tuollaisia sanoja hänen suustaan.

"Nyt riittää jumalauta! Mikä ihme teitä vaivaa? Mitä pahaa Jade on teille koskaan tehny? Joo, ehkä Emilia on päättäny kantaa kaunaa sitä kohtaan, mut miten te jaksatte vaan seurata vierestä, saatika olla mukana?" Carola alkoi yllättäen räyhätä ystävilleen, jotka vain seurasivat tilannetta virnuillen. Hymyt kuitenkin hyytyivät pian.

"Ja sä! Miten ihmeessä sä voit tehdä entiselle parhaalle ystävälles näin? Jos sä oikeesti luulet, et kukaan haluis olla sun kaltasen petturin ystävä, niin sit oot kyllä vielä tyhmempi kun oon luullut. Et kai sä oikeesti luullu, et suhun vois luottaa sen jälkeen, kun hylkäsit ystäväs muiden takia? Säälittävää! Painukaa helvettiin mun silmistä!" Tuo kääntyi Emilian puoleen. Entinen ystäväni katsoi tuota hämillään ja shokissa. Olin itsekin aivan sanaton. Aivan yllätyksenä tuli se, että tuon sanat oikeasti tehosivat. Tyttölauma lähti, jättäen meidät rauhaan. En sanonut mitään, vaan käännyin tuon puoleen halatakseni. Hän ei työntänyt minua pois, vaan kietoi omat kätensä ympärilleni. Saatoin tuntea silmieni kostuvan.

"Kiitos." Sanoin viimein, irrottautuessani halista.

"Älä. Mun ois pitäny tehdä tää jo paljon aiemmin. Mun ei ois pitäny seurata sivusta näin kauaa." Hän pahoitteli, mutta pudistin tuolle päätäni.

"Sä teit sen nyt, ja se riittää."

En voinut käsittää, mitä juuri oli tapahtunut. Olin häkeltynyt. Carola oli todella kääntänyt selkänsä ystävilleen, vain puolustaakseen minua. Kukaan ei ikinä ollut tehnyt minun eteeni mitään tuollaista. Ei edes Emilia. Miten olin ollut niin sokea? Miten olin vasta nyt huomannut, millainen kurja käärme hän oikeasti oli? Tunsin itseni tyhmäksi. Koko loppupäivänä en kyennyt keskittymään opetukseen, vaikka eihän se mitään uutta enää ollut. Päädyin vähän väliä käymään tapahtumia läpi mielessäni. Carolan ajatteleminen sai pienen hymyn kasvoilleni.

Päivän päätteeksi Joonas haki minut koulusta. Matka oli hiljainen, vaikka yleensä hattarapään kanssa ei hiljaista hetkeä ollut. Se toimi muistutuksena siitä, ettei mikään ollut enää ennallaan. Ja se oli omaa syytäni. Kitaristin sanat olivat kieltämättä jääneet mieleeni. Sanat siitä, ettei minua voisi auttaa, jos en ensin itse antaisi avulle mahdollisuutta. Olin ikään kuin risteyksessä, jossa kumpikin vaihtoehdoista tuntui mahdottomalta. En itsekään uskonut voivani jatkaa näin, mutta toisaalta taas tahdoin selvitä itse omista ongelmistani. Minua hävetti niin, etten tiennyt mitä tehdä.

"Mites koulussa?" Isä kysyi varoen, kävellen peremmälle huoneeseeni.

"Siinähän se." Sanoin hiljaa. Kävin mielessäni taistelua siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Isä tuntui huomaavan sen ja istui sänkyni reunalle, kuten aina ennenkin.

"Mä oon tosi huolissani susta." Hän sanoi. Se oli kieltämättä tullut selväksi. Keräsin hieman rohkeutta, ja avasin viimein suuni.

"Sä oot paras isä, jota oisin ikinä voinut toivoa. Mikään tästä ei oo sun syytä. Anteeks, et oon ollut ihan idiootti." Sen sanottuani, kiedoin käteni miehen ympärille tiukasti. Pienellä viiveellä, tuo teki samoin.

"Kaikki alko siitä, kun me riideltiin Emilian kanssa."