Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

29. Hiippari

Olin selittänyt Mirolle aamun tapahtumat, eikä tuo ollut uskoa korviaan. Olin niin iloinen, että hänkin oli nähnyt miehen. Jos olisin ollut yksin asian kanssa, olisin luultavasti luullut olevani hullu, tai ainakin tulevani hulluksi. Kyllähän koko kuvio kuulosti melko epärealistiselta. Kyllähän stalkkausta tapahtui elokuvissa ja TV-ohjelmissa, mutta en olisi ikinä voinut kuvitella kohtaavani sellaista oikeasti. Varsinkaan niin, että itse olisin se, jota seurataan ja tarkkaillaan. Yritin pitkään vakuuttaa itselleni, että se oli vain sattumaa. Ei mies minua seurannut, kunhan vain sattui samaan paikkaan samaan aikaan. Se teoria kuitenkin alkoi käymään kelvottomaksi, kun olin törmännyt tuohon samana päivänä kahdesti; toisen kerran koulun luona, toisen kerran bussia odottaessa.

"Siis se sama tyyppi, joka sillon tuijotteli meitä, kun venattiin bussia?" Jani varmisti, kun kerroin tapahtuneesta hänellekin.

"Jep, just se." Vahvistin pienen nyökkäyksen kanssa.

"Hyi helvetti. Mitäköhän ihmettä se oikeen haluaa?" Yhdeksäsluokkalainen pohti. Istuimme kolmistaan ruokalassa, pyörittelin ruokaa lautasella haluttomasti.

"Sen kun tietäis. Tavallaan ois todennäköistä et se liittyy jollain tapaa iskään. Koska miks ihmeessä se ois sillon ilmestynyt meiän ovelle, ja yllättyny mut nähdessään?" Yritin järkeillä, saaden molemmat pojat nyökyttelemään tasaiseen tahtiin.

"Oikeessa oot. Oishan se outoa, et joku random mies yhtäkkiä näkis sut kadulla ja päättäis et "Hei, tota mä haluun vainota!" Kaikella kunnioituksella." Heistä nuorempi selitti.

"Ootteks te valmiit?" Kysyin heiltä, saaden vastaukseksi kaksi nyökkäystä. Siispä nousin pöydästä, ystäväni katsoivat kummastellen.

"Eks sä syö loppuun?" Vanhempi kysyi.

"En mä, söin aamupalalla ihan liikaa." Totesin huolettomasti. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Pääasia kuitenkin oli se, etteivät he kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota.

Ystäväni olivat lähteneet käymään kaupassa välitunnilla, mutta itse en ollut jaksanut vaivautua. Sen sijaan olin yksin lukittautuneena vessaan, harpin terä ihoani vasten. Koulussa oleminen ahdisti. Kaikki ne ihmiset, kaikki se hälinä. Puhumattakaan sitten siitä, miten tämä aamu oli saanut pääni sekaisin. Tuntui siltä, kuin seinät olisivat luhistuneet päälleni, kuin maailma olisi romahtanut. Pian joku kärsimätön koputti oveen melko kovakätisesti, saatesanoin "tuu nyt jumalauta ulos sieltä". Onhan se suomi yksinkertaisesti kaunis kieli.

"Hei friikki!" Kuului kenties maailman raivostuttavimman teinipojan ääni, kun olin juuri päässyt ulos välituntia varten. En voinut olla pyöräyttämättä silmiäni. Jätin tuon huomiotta, kävellessäni tuttuun nurkkaukseen, jossa usein vietimme välituntimme.

"Onks vika kuulossa vai ymmärryksessä?" Hän jatkoi päänsä aukomista. Olin juuri sanomassa jotain, mutta sitten huomasin Janin kävelevän luoksemme, Mikael ei sitä tietenkään huomannut. Janilla tuntui olevan jonkinlainen Mikael-vaisto, joka alkoi hälyttää tuon käydessä ahdistelemaan minua. Ajatus sai pienen hymyn kasvoilleni, vaikka se lapsellinen ajatus olikin.

"Mitä sä siinä virnuilet?" Siilitukkainen poika kysyi.

"Hei kusipää!" Jani puolestaan ilmoitti, saapuessaan luoksemme. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Mikael kääntyi katsomaan taakseen, ja sillä sekunnilla sai vanhemman pojan nyrkistä. Iskussa oli ilmeisesti sen verran voimaa, että nuorempi kaatui maahan.

"Mitä helvettiä!" Pojista nuorempi tiuskaisi, noustessaan heti ylös märältä asfaltilta. Tuon ystävät eivät reagoineet, he vain katselivat tilannetta hämmentyneinä. Saatoin huomata, miten lähes kaikki pihalla olleet nuoret alkoivat tuijottaa suuntaamme. Ei mennyt kauaa, kun oli Mikaelin vuoro lyödä. Ihmisiä alkoi kerääntyä ympärillemme, en tiennyt mitä tehdä. Lähes välittömästi ensimmäisen iskujen vaihdon jälkeen, he olivat toistensa kimpussa kuin nälkäiset leijonat. Katsoin tilannetta hieman järkyttyneenä. Ihmiset huutelivat ja seurasivat tapahtumia innoissaan. Pian Miro ilmestyi luokseni.

"Siis mitä täällä oikeen tapahtuu?" Hän kysyi hämillään.

"En todellakaan tiiä. Mikael tuli taas häiriköimään, ja sit Jani löi sitä. Ja nyt ne on tossa." Selitin ymmälläni, viittoen käsilläni heidän suuntaansa. Viimein, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, kaksi opettajaa tulivat repimään riehuvat pojat irti toisistaan, kolmas opettaja alkoi hätistellä katsomaan kerääntyneitä oppilaita. Mikaelin ilme oli täynnä vihaa, kun Janin kasvoille puolestaan nousi tyytyväinen virne.

"No niin alkakaa nyt jo mennä! Ei tässä oo mitään nähtävää." Kärttyinen opettaja moitti, lopulta lähdimme paikalta. Taakse katsoessani näin, miten tappelun molempia osapuolia lähdettiin kuskaamaan kohti rehtorin kansliaa.

Kävelimme käytävässä seuraavaa luokkaa kohti, saaden paheksuvia katseita muilta oppilailta. Siihen olin jo tottunut. Juuri ennen oikean luokan löytämistä, näin myös Carolan. Tytön ystävät juttelivat kiivaasti jostain, mutta hän itse ei tuntunut seuraava keskustelua yhtään. Tuo ei kääntänyt katsettaan poispäin minusta, vaan tuijotti kummallinen ilme kasvoillaan. Se ei ollut paheksuva tai inhoksuva, kenties hieman yllättynyt ja jopa huolestunut. Mutta miksi tuo kaunotar olisi ollut huolissaan? Ei hän minusta välittänyt, vaikka niin olin kieltämättä toivonut. Saatoin tuntea tuon katseen itsessäni vielä senkin jälkeen, kun olimme kävelleet tuon ohi.

Ehkä sanomattakin selvää, ettei seuraavalla tunnilla keskittymisestä tullut yhtään mitään. Tietysti olin onnellinen, että minulla oli Jani pitämässä puoliani, kun en itse sitä selvästikään osannut tehdä. Silti pojan ratkaisu tuntui hieman rajulta ja radikaalilta omaan makuuni. Vaikka täytyyhän se myöntää, että tuntui hyvältä nähdä Mikaelin hämmentynyt ilme ensimmäisen lyönnin jälkeen. Sen olisi vain voinut mielestäni jättää siihen, eikä viedä enää yhtään pidemmälle. Olinko aivan kiittämätön?

Koulupäivän jälkeen laahustin tympääntyneenä kohti paikkaa, josta Olli minut yleensä haki. Se oli eräs vanha bussipysäkki koulun vieressä. Pysäkki oli suljettu käytöstä lähes heti koulujen alkamisen jälkeen. Pian huomasinkin tutun auton odottamassa pysäkillä. Huokaisin pienesti, ja kävelin auton luokse. Oven avatessani basisti oli jo heti tervehtimässä.

"Moro! Mites koulussa?" Tuo alkoi heti udella.

"Siinähän se." Hymähdin pienesti.

"Onks jotain käyny?" Mies ihmetteli.

"Iskä pyys sua hakemaan mut sen hiipparin takia, eiks niin?" Vaihdoin aihetta nopeasti. Olli huokaisi pienesti, ja lähti sitten liikkeelle. Vastaukseksi sain pienen nyökkäyksen.

"Arvasin." Tuhahdin kyllästyneenä ulos vilkuillen.

"Sun parastahan se vaan haluaa." Hän vakuutti.

"Niin kai."