Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

45. Mitä sä haluat?

Heräsin pimeästä huoneesta, en alkuun kyennyt erottamaan ympäristöäni. Päätäni jomotti ikävästi, ja oli hieman huono olo. Huoneessa haisi maalilta ja mullalta, omituinen yhdistelmä. Jostain huoneen ulkopuolelta kuului kolinaa, aivan kuin suoraan yläpuolelta. En tiennyt missä olin. Allani oli jotain pehmeää, ensimmäinen arvaukseni oli jokin ohut patja. Oli kylmä, huoneen ilma oli tunkkainen. Käsieni ympärillä oli jotain kireää ja tahmeaa, jotain joka piti ne yhdessä. Uskoin sen olevan teippiä, jonka liimapinta kiskoi ihokarvojani irti. Noustessani istumaan, jalkani tuli kosketuksiin kylmän ja kivisen tuntuisen lattian kanssa. Epäilykseni oli luultavasti oikea; olin kellarissa.

Yläpuolellani tömisteltiin ja kolisteltiin yhä. Odotin kauhulla, milloin äänen lähde tulisi kellariin. Tässä kohtaa minulla oli melko vahva käsitys siitä, kuka minut oli tänne tuonut. Oliko se tässä kohtaa enää kenellekään epäselvää? Mutta yhtä asiaa en ymmärtänyt. Miksi ihmeessä Elias olisi odottanut niin pitkään? Hänen vainoamistaan oli jatkunut viikoista kuukausiin, ja tuo iski vasta nyt. Se ei käynyt järkeen, ei ainakaan omassa pienessä päässäni. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kuulin askelten ensin katoavan, ja sitten ilmestyvän kellarin ovelle. Olin kauhusta jäykkänä, en hengittänyt. Pian ovi aukesi, ovella seisoi tuttu hahmo.

"Täällähän ollaan jo hereillä." Mies totesi, aivan kuten kaikki lääkärit sairaalasarjoissa. Hän napsautti kellarin himmeät ja kellertävät valot päälle. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, kuka kaappaaja oli.

"No, äläs nyt sentään ujoks rupee." Elias hymähti, kun en vastannut tuolle mitään. Hän käveli pieniä portaita pitkin alas, ja asteli pikkuhiljaa luokseni. Nojasin seinään, toivoen voivani kulkea sen läpi.

"Oot muuten ihan äitis näkönen." Hän naurahti, ja kurotti sivelemään poskeani. Mieleni teki tehdä jotain typerää, mutta hillitsin itseni.

"Mitä sä haluut musta?" Päädyin kysymään sen sijaan. Yritin peittää kauhun äänessäni ja osoittaa, etten minä häntä pelännyt. Varmasti sanomattakin selvää, ettei se ollut totta.

"Siinäpä vasta kysymys." Mies naurahti, ja istui sitten lattialle parin metrin päähän minusta. Vasta nyt huomasin, että tuo piteli kädessään asetta. Sormi ei ollut liipaisimella, mutta ei tuon kapistuksen läsnäolo tukalaa oloani ainakaan helpottanut.

"Se on vaan varotoimenpide. Siltä varalta, et saat päähäs jotain tyhmää." Elias totesi huomattuaan, miten katsoin peloissani tuon kädessä ollutta esinettä.

"Sulla on selvästi äitis silmät." Hän hymähti. Tahdoin sanoa jotain, mutta pidin suuni kiinni.

"Harmi vaan, et hiusten väri on Joelin." Tuo tuhahti, tarkoittaen tietysti isän hiusten luonnollista väriä.

"Mitä sä haluat?" Kysyin uudestaan, hieman jo hermostuen.

"Mä pidin aina lapsista."

"Pedofiili." Mumisin lähinnä itsekseni. Onnekseni mies kuitenkin jätti kommentin huomiotta.

"Mut Julia ei koskaan halunnu lasta. Siks onkin vähän hassua, et se hankkiutu paksuks miehelle, jonka se oli tuntenut vaan jonkun vuoden. Mut se oli kuitenkin tuntenu jo nuorena. Mä en käsitä, mitä se siinä Joelissa ikinä edes näki. Jos se mies ei olis tullu meidän väliin, sä voisit käytännössä olla mun lapsi."

"Ensinnäkin, hyi. Ja sit toiseks, mitä sä äitiä mistään syytät? Muistaakseni sä olit nimenomaan se kusipää, joka pilas äidin elämän." En tiedä, mistä sain rohkeuden sanoa nuo sanat.

"Sä oot naiivi teini, et sä ymmärrä mistään mitään. Julia rakasti mua." Mies tuhahti lähes vihaisesti. Siltikin jokin pieni ääni päässäni käski minun jatkaa.

"Joo. Rakasti niin paljon, et pakeni toiselle puolelle Eurooppaa. Ja mikä ihme tää kellari juttu nyt on? Ja kaikki se stalkkaaminen? Äiti on kuollu, miks sä nyt mun perässä oot?" Kysymykseni sai tuon naurahtamaan mielipuolisesti.

"Siinähän se hauskin osa onkin. En mä sun perässä oo. Eli sikäli sun kannalta kävi nyt vähän ikävästi. Sun isäs on se, jota mä vihaan. Ja mikä oiskaan parempi tapa kostaa rakkaan vieminen, kun viedä siltä kusipäältä rakas?"

"Sä oot ihan helvetin sekasin. Ja mitä sä tarkotat tolla rakkaan viemisellä? Sehän olit sinä ihan itse, joka murhas äidin."

"Pitää paikkansa. Mut Joel vei multa mun elämäni naisen. En mä tietenkään sun äitiä ois halunnu tappaa, mä rakastin sitä. Mulle ei vaan jääny muuta vaihtoehtoa."

"Ei iskä sulta mitään vieny. Äiti lähti omasta tahdostaan, ja nimenomaan päästäkseen eroon susta. Sä oot sairas. Sä ihan ite ajoit äidin pois. Sun on ihan turha kostaa sitä kenellekään, kun syypää on vaan ja ainoastaan sä ite." Selitin tuohtuneena.

"Sun temperamentti on selvästi Julialta. Se oli nuorena ihan samanlainen uhooja." Mies huomautti kesken kaiken.

"Jos sä isälle haluut kostaa, niin tee se jo. Tapa mut, jos sä sitä haluut." Sanoin hieman huokaisten, saaden Eliaksen jälleen naurahtamaan.

"Voi kuule. Ei tää nyt niin yksinkertasta oo. Jos mä sut haluaisin tappaa, oisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Eiköhän tästä vielä ihan hauskaa tuu." Hän hymähti, ja nousi sitten jaloilleen. Tuo lähti sanaakaan sanomatta kävelemään ovea kohti. Mies kuitenkin kääntyi jälleen puoleeni ovelle päästyään.

"Sä voit huutaa ihan niin paljon kun sua huvittaa. Lähimmät naapurit on kilometrien päässä, kukaan ei kuule."

Pian tuo oli poistunut kellarista, ja kaikeksi ilokseni myös sammuttanut valot perässään. Olin yksin, kylmissäni ja peloissani. Miten näin oli edes voinut tapahtua? Kyllähän tällaista nyt elokuvissa näki jatkuvasti, ja joskus toisinaan uutisissa, mutta harvoin se nyt kuitenkaan omalle kohdalle osui. Mitä Elias aikoi tehdä? Jos hän ei aikonut tappaa, mitä tuolla oli mielessä? Mitä jos en näkisi isää enää ikinä? Kaikkein eniten minua suretti ajatus siitä, että olimme viimeisen kerran nähdessämme riidelleet.

A/n:

Parempi myöhään, kun ei ollenkaan (?)

Pahoittelut tosiaan viivästymisestä taas. Ei oo yksinkertasesti ollu jaksamista kirjottaa, vaikka motivaatiota on vaikka muille jakaa.