Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

32. Sähän oot vielä hengissä

Eilisen räyhäämiseni jälkeen, isä ei kotiin palatessaan tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Tuo oli yrittänyt kysellä ja udella, oliko jokin pielessä, tai halusinko puhua jostain. Sanomattakin selvää, etten halunnut. Myönnän kyllä, että menin ehkä turhan pitkälle suuttuessani heille. Mutta en minä sille mitään voinut, se vain tapahtui. Kieltämättä, se harmitti jälkeenpäin. En minä tietenkään tahallani halunnut heille olla ilkeä. Kaikki se painostus ja kyseleminen olivat vain liikaa siinä hetkessä, enkä jaksanut sitä.

Automatka kouluun oli hyvin hiljainen. Emme jutelleet, vaikka isästä näki, että hän kyllä tahtoi sanoa jotain. Perille päästessämme tuo huikkasi hiljaiset hyvästit, joihin vastasin epämääräisellä hymähdyksellä. Saatoin kuulla hänen huokaisevan, kun olin jo ehtinyt kiivetä ulos autosta. Suljin oven, ja lähdin itsekin huokaisten kävelemään kohti koulun katosta, josta bongasin välittömästi Miron. Tuo oli oma energinen itsensä, ja käveli heti minua vastaan. Pian korviini kantautui pojan äänekästä höpinää, josta en ymmärtänyt sanaakaan.

Koulupäivä toistui samanlaisena, kuin yleensäkin. Vaelsin luokasta toiseen, laahaavin askelin, unelmoiden päivän päättymisestä. Ruokalassa kävin luomassa illuusion terveestä ruokasuhteesta, kuuntelemassa Miron ja Janin selittelyä. Välitunnilla lukittauduin vessaan harpin kanssa. Veitsi olisi ollut parempi, mutta sellaista ei syystä tai toisesta ollut juuri sillä hetkellä mukana. Saatoin myös huomata tyytymättömän näköisen Mikaelin palanneen kouluun, ja antavaan suuntaani hapanta katsetta. He eivät tosin uskaltaneet edes puhua minulle Janin ollessa läsnä. Kenties Mikael oli oppinut läksynsä viime kerrasta.

Viimeinen kellon kilahdus, kärsimättömät oppilaat ryntäsivät ulos luokasta. Avuttomaksi jäänyt opettaja tulisi satavarmasti valittamaan tekemättömien läksyjen määrästä seuraavalla tunnilla. Miro malttoi mielensä ja odotti minua. Pakkasin reppuni, lähdimme kohti koulun ulko-ovia. Hieman niiden jälkeen, tiemme erosivat. Poika suuntasi bussipysäkille, minä puolestani sille samaiselle käytöstä poistetulle pysäkille, kuin aina Ollin hakiessa minut. Minun olisi määrä lähteä heidän mukaansa studiolle, ja sieltä illalla kotiin isän kanssa. En edes tiedä, miten minut oltiin saatu suostuteltua siihen. Se saisi kuitenkin odottaa, sillä noin puolessa välissä matkaa, minua odotti epämiellyttävä yllätys.

"Hei sä, vitun Friikki!" Kutsui vasta kouluun palannut poika minut nähdessään.

"Ai kato, sähän oot vielä hengissä." Päätin sanoa sarkastiseen sävyyn, tietysti hetken mielijohteesta.

"Sinuna miettisin vähän, kenelle puhut tohon sävyyn. Et kai sä vaan luullu, et annettais tän vaan olla?" Hän kysyi, kävellen lähemmäs. Tuon katse ei ollut se sama inhoksuva tuijotus kuin yleensä. Se oli täynnä puhdasta vihaa, selvää raivoa. En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin minut jo tönäistiin maahan.

"Sä se et vaan opi!" Hän lähes huusi, saaden minut säikähtämään. Pian tunsin potkun kyljessäni. Se oli vasta ensimmäinen, pelkkää lämmittelyä. Ponkaisin itseni äkkiä ylös.

"Ehkä tää auttaa palauttamaan sut maan pinnalle. Sä et kuulu tänne. Kukaan ei kaipaa sua, Friikki." Eemil naureskeli. Ei aikaakaan, kun sain iskun kasvoilleni. Kädellä kokeillessani, saatoin tuntea verta.

Poikajoukko kävi kimppuuni, ei minusta ollut heille vastusta. Yritin epätoivoisesti nousta ylös ja päästä tilanteesta pois, mutta turhaan. Tilanne oli toivoton. Isku toisensa jälkeen, ne alkoivat pikkuhiljaa tuntua pahemmilta ja pahemmilta. Miten kukaan ei sattunut paikalle juuri silloin, vaikka yleensä alueella kyllä liikkui ihmisiä? Mikael oli todella kerännyt katkeruuttaan sinä aikana, kun oli ollut poissa koulusta. Miksi he vihasivat minua niin paljon? Mitä olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Viimeinen isku sai pääni kolahtamaan kylmään asfalttiin.