Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

9. Viimein perjantai

Perjantai oli viimein saapunut, istuin hiljaa matikantunnilla. Olin väsynyt, sillä viime yön unet olivat jääneet melko vähäisiksi. Totta puhuen en tiennyt, mistä yhtäkkiset nukahtamisvaikeudet johtuivat. Ehkä olin vain stressaantunut, kun olimme palanneet arkeen pitkän loman jäljiltä. Toisaalta, olimmehan me ehtineet koulussa viettää jo muutaman viikon. Oli miten oli, viime yönä olin lähinnä pyörinyt sängyssä levottomasti, yrittäen nukahtaa. Kuten jo tuli varmasti selväksi, yritykseni epäonnistui täysin.

Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, koulun kellot soivat. Viimeinen välitunti oli alkanut. Pakkasin tavarani, kun muut jo juoksivat ulos luokasta. Opettaja seisoi luokan edessä avuttoman näköisenä, yrittäen kertoa läksyjä. Toisinaan minun kävi sääliksi häntä. Hän oli kuin kynnysmatto luokkalaisilleni. He eivät kunnioittaneet tätä ollenkaan, vaikka hän oli oikeasti ihan mukava. Luokasta ulos päästyäni hyvästelin Miron, joka ryntäsi muiden kavereidensa luokse. Olisihan meillä vielä yksi tunti, mutta hän tahtoi nähdä ystäviään välitunnin aikana. Tuo poikajoukko oli edelleen hieman hämärän oloinen, en tiennyt miksi. Ulos päästyäni istuin samoille kiviportaille, joille nykyään lähes aina.

"Moi!" Kuului yhtäkkiä energinen tytön ääni takaani. Säikähdin niin, että sydämeni oli pysähtyä. Pian viereeni kuitenkin istui Emilia.

"Moi." Tervehdin häntä, edelleen yrittäen toipua äskeisestä.

"Mihin sun kaverit on jääny?" Ihmettelin.

"Niil on joku yritysvierailu, joten ne lähti sinne." Hän kertoi, hymähdin vain ymmärryksen merkiksi.

"Ootko ihan varma, ettet haluu tulla mun ja muiden kans kahville? Te tulisitte varmasti toimeen." Hän jatkoi aiheesta, jonka olin aiemmin onnistunut, ainakin luullut onnistuneeni, takomaan tuon päähän.

"En mä. Mä lupasin jo Mirolle-"

"Siis sä lupasit Mirolle, vaikka mulle sanoit meneväs studiolle." Hän tuhahti. Minun teki mieli kyseenalaistaa sitä, miten hän oli jättänyt minut uusien ystäviensä vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa kolmatta maailmansotaa, joten en viitsinyt edes mainita asiasta.

"Sori. Mut mä haluun tutustuu siihen. Nyt kun sullakin on oma porukkas täällä, mäkin haluun edes yhden kaverin." Järkeilin hänelle pahoittelevaan sävyyn. Alkuun hän ei sanonut mitään, mutta sitten tämän huulille nousi pieni hymy.

"Ai sä haluut tutustua siihen." Hän sanoi virnuillen, ja tökkäisi minua kyynärpäällään.

"Hei nyt oikeesti. Joo, Miro on kiva, mut ei yhtään mun tyyppiä."

"Kuka sit on sun tyyppiä? Et oo tainnu koskaan puhuu mulle yhestäkään pojasta." Hän huomautti, kohautin olkiani.

"Sitä ei moni tiedä."

Tuntui hieman pahalta olla parhaan ystäväni toinen vaihtoehto. Hän tuli luokseni vain, koska tuon muut kaverit olivat poissa. Yritin selittää itselleni, että ylitulkitsin tilannetta jälleen. Olinko mustasukkainen? Ajatus tuntui pahalta, en halunnut olla. Kyllähän hänellä nyt sentään muitakin ystäviä sai olla. Miksi minun piti tehdä asiasta niin suuri numero? Olisi ollut kaikille helpompaa, jos olisin vain elänyt omaa elämääni ja antanut asian olla. Se vain oli hieman vaikeaa, kun kyseessä oli paras ystäväni, jota väkisinkin päädyin ajattelemaan usein.

Viimeinen tunti, kemiaa. Istuin tylsistyneen Miron vieressä. En tainnut olla ainoa, jonka yöunet jäivät vähiin. Jos tuon silmät eivät olisi olleet auki, olisin luullut tämän nukahtaneen pystyyn. Opettajakaan ei edes yrittänyt innostaa väsyneitä oppilaita, jotka odottivat jo kuumeisesti viikonloppua. Edes luokkamme "pellet" eivät jaksaneet riekkua ympäriinsä. Enää puoli tuntia, kunnes koittaisi vapaus. Toisaalta, mitäpä minä vapaudella tekisin, kun ei minulla mitään tekemistäkään olisi. Oli poikkeuksellista, että suostuin Miron pyyntöön. Yleensä vietin viikonloppuni joko Emilian kanssa tai yksin. Viime aikoina jälkimmäinen tapa oli käynyt hyvin tutuksi.

Kello soi viimein, vaikka luokkalaiseni olivat änkemässä ulos jo viittä minuuttia etuajassa. Toisaalta, kukapa ei olisi halunnut kotiin? Perjantait tuntuivat koulussa aina paljon pidemmiltä, kuin muut päivät. Kaikki odottivat kärsimättöminä viimeistä kellon kilahdusta, välittämättä mistään muusta. Keräsin tavarani, hyvästelin Miron ja lähdin kohti bussipysäkkiä. Kaivoin kuulokkeet taskustani refleksinomaisesti, sillä eihän sitä nyt sentään yksin voinut kävellä ilman kuulokkeita. Tämä viikko oli tuntunut jokseenkin erityisen rankalta, syystä tai toisesta. Nyt saisin onneksi rentoutua edes hetken aikaa.

Seisoin bussipysäkillä muiden koululaisteni kanssa. Ainoana erona oli, että kaikilla muilla näytti oli vähintään yksi kaveri vierellä. Minä olin yksin, kuulokkeista kuulunut musiikki oli ainoa ystäväni siinä hetkessä. Yhtäkkiä tunnistin erään auton, joka ajoi kohti pysäkkiä. Hämmästyksekseni se myös pysähtyi pysäkille, kuski viittoi minulle. Kai se oli vain mentävä, kun tuo kerran pyysi. Muut pysäkillä seisoskelleet katsoivat tilannetta ihmeissään, keskittyen lähinnä kuskiin.

"Mitäs sä täällä?" Kysyin häneltä, kun olin päässyt Aleksin auton pelkääjän paikalle. Pysäkille jääneet teinit katselivat auton perään ja juttelivat hämmentyneen näköisinä toisilleen. Näin sen peilistä. Oli kieltämättä hassua, että Aleksi noukki minut kyytiin teinilauman joukosta. Yleensä he yrittivät olla mahdollisimman varovaisia.

"Isäs pyys et haen sut. Eihän sulla oo menoa tälle päivälle?" Hän varmisti, katsoin häntä kysyvästi.

"Ei. Miten niin?"

"No kun Amanda ja sun isovanhempas on tulossa kylään. Koska, no tiiät kyllä." Hän sanoi, huokaisten viimeisen lausahduksen kohdalla. Valitettavasti tiesin, mistä hän puhui. Pian olisi jälleen yksi vuosi lisää äidin kuolemasta.

Heillä oli tapana tulla käymään Oulussa tähän aikaan vuodesta, olihan äiti sentään haudattu tänne. Isovanhempani ja Amanda, tätini, kävivät täällä joka vuosi samaan aikaan. Siitä oli muodostunut eräänlainen perinne, vaikkakin hieman synkkä sellainen. Nämä ajat olivat pahimpia joka ikinen vuosi, toivoin voivani vain ohittaa ne. Valitettavasti se ei ollut mahdollista, kuten arvata saattaa. Joka ikinen vuosi jouduin palaamaan siihen hetkeen, vaikka kuinka sitä yritin vältellä.

A/n:
Moikka ihanat!
Joudun nyt ottamaan pari vapaapäivää julkaisemisesta, kun ei oo ollut oikeen aikaa kirjottaa. Siispä haluun taas kiriä mun kirjotustahtia vähän.

Toivon et jaksatte odottaa hetken, kiitos ja anteeks❤️