Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

8. Luvattu mikä luvattu

Oli kulunut pari viikkoa siitä, kun sain tietää Eliaksesta. Pitkään sen jälkeen tuntui siltä, kuin olisin elänyt jossain unessa, surkeassa sellaisessa. Tietysti olin iloinen, että isä oli kertonut minulle totuuden. Mutta olisiko sittenkin ollut parempi vain elää siinä luulossa, että äiti kuoli onnettomuudessa? Pohdin asiaa usein ennen nukkumaanmenoa. Silloin päädyin muistelemaan häntä kaikkein useimmin. Pimeä ja hiljainen huone, ainoat äänet omia ajatuksiani.

Istuimme kemiantunnilla Miron kanssa, kuunnellen tylsistyneinä tuon luokan edessä riehuvan opettajan selityksiä. Rehellisesti sanottuna kyseinen luokka oli tasan viimeinen paikka, jossa halusin olla juuri silloin. Tahdoin vain lähteä kotiin. Miro yritti välillä saada minua mukaan hölmöilyihinsä, mutta en jaksanut vaivautua. Nojasin vain käteeni, silmäni pysyivät hädin tuskin auki. Lopulta tuokin poika ymmärsi, ettei kannattanut edes yrittää. Tuntia oli jäljellä enää vaivaiset kymmenen minuuttia, jotka tuntuivat lähes ikuisuudelta. Seuraavaksi minun oli tarkoitus käydä Emilian kanssa ruokailussa.

Emiliasta puheenollen, välimme olivat hieman oudot. Emme me riidoissa olleet, mutta jokin vain oli hassusti. Tyttö ei enää "kyennyt" järjestämään minulle niin paljoa aikaa, kuin ennen. Tietysti minä sen ymmärsin, että oli hänellä omakin elämä, ja muitakin ystäviä kuin minä. Silti se vain tuntui hieman pahalta. Koulussa hän hengaili aina sen saman tyttöjoukon kanssa. Nuo hieman ylimielisiltä vaikuttavat, kymmenen kiloa meikkiä käyttävät, tytöt olivat paljastuneet yhdeksäsluokkalaisiksi. Mutta miksi he olivat yhtäkkiä ottaneet joukkoonsa seitsemäsluokkalaisen? Sitä en ymmärtänyt. Tiesin vain sen, että he tunsivat tuon Eetun, josta Emilia oli selittänyt kuin viimeistä päivää.

"Eetu kutsu mut niille perjantaina! Sen porukat on kai jossain matkalla." Ystäväni intoili, samalla yrittäen syödä ruokaansa.

"Kiva." Totesin kiusallinen hymy kasvoillani. Tietysti olin iloinen hänen puolestaan. Mutta kaikki puheet Eetusta ja uusista kavereista alkoivat tulla jo korvistani ulos.

"Ja sit lauantaina mennään Carolan ja Nean kanssa kahville. Hei tuu säkin! Se käy niille varmasti." Hän jatkoi pälättämistä.

"En mä ehi, sori." Keksin nopeasti. Oikeasti minulla vasta riittikin aikaa. En vain halunnut änkeä heidän seuraansa, en kuulunut joukkoon. Kaikki ne puheet siitä, miten "siistejä" ja kivoja tämän uudet kaverit olivat. Ne saivat minut tuntemaan itseni alhaisemmaksi. En kuulunut joukkoon.

"No älä nyt! Mitä muuta sulla muka on?" Hän kyseenalaisti.

"Mä, ööh... Mä lupasin mennä studiolle." Kerroin ensimmäisen tekosyyn, joka mieleeni vain tuli. Se sai Emilian pyöräyttämään silmiään.

"Säkö oikeesti vietät aikaa mieluummin isäs kanssa, kun mun?" Hän kysyi lähes paheksuen. Ei, ongelma ei ollut Emilia, vaan tämän ystävät. Miksei hän suostunut ymmärtämään sitä?

"Sori. Luvattu mikä luvattu. Ehkä sit joskus toiste."

Siellä he taas seisoivat ja naureskelivat jollekin, välillä vilkuillen suuntaani. Istuin yksin koulun pihalla olleilla kiviportailla, Emilian kadottua uusien ystäviensä seuraan. Yritin kaikkeni estääkseni heitä pääsemästä pääni sisään, mutta niin siinä taas kävi. Katselin heitä miettien, mikä heissä niin kiehtoi Emiliaa. Ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun pojan hahmo istui viereeni portaikkoon.

"Mitä sä täällä yksin istut?" Mirolle kuulunut ääni kysyi. Nyt huomasin Emilian katsovan meihin päin.

"En mä tiedä. Mitä muutakaan mun pitäs tehdä?" Esitin vastakysymyksen, kääntäen katseeni Miroon. Hän vain hymähti.

"Mitäs teet viikonloppuna?" Hän yritti aloittaa jonkinlaista small talkia.

"Enpä oikeen mitään." Totesin olkia kohauttaen.

"Mitäs sä?"

"Aattelin pyytää yhtä tyttöä kahville." Hän kertoi, katsoin häntä kiusoitteleva ilme kasvoillani.

"No kappas. On siinä meillä oikeen pelimies. Onnea matkaan vaan." Naurahdin pienesti, saaden hänetkin hymähtämään.

"No, Jade. Lähetkö kahville?" Tuon kuultuani olin tukehtua omaan sylkeeni.

"Tota mä... Mä oon pahoillani mut-" Olin selittämässä, mutta tuon äänekäs nauru keskeytti lauseeni.

"En mä sitä sillä tavalla tarkottanu. Kai kaveritkin sentään voi niin tehdä?" Hän kysyi huvittuneena. Huokaisin helpotuksesta, tuon edelleen kasatessa itseään.

"No siinä tapauksessa."

Ja näin oli sopinut tapaavani hänet viikonloppuna. Olin hieman epävarma siitä, vaikka tuo poika olikin ihan mukava. Ehkä oli oikeasti hyvä juttu tutustua uusiin ihmisiin. Vaikka se kyllä hieman hankalalta aina silloin tällöin tuntuikin. Ehkä Miro ei ollutkaan yhtään hassumpi kaveri. Hänen seurassaan oli melko helppo viihtyä. Olihan hän kieltämättä myös aika hauska. Mutta miksi sitten olin niin varautunut hänen suhteensa?

Koulupäivän jälkeen lähdin tarpomaan kohti bussipysäkkiä. Kuulokkeet korvilla, kävelin yksin kulunutta asfalttitietä pitkin. Vastaan kävelivät myös Emilia ystävineen. Outoa kuitenkin oli se, ettei tyttö edes moikannut minua. Hän oli, kuin ei olisi edes huomannut minua. Mikä ihme häneen oli mennyt? Häpesikö hän? Miksi ihmeessä tuo esitti heidän seurassaan, kuin ei edes tuntisi minua? Hän oli paras ystäväni. Se ei vain käynyt järkeen, mikään ei käynyt. En vain ymmärtänyt. Mitä olin tehnyt väärin?

"Mites koulussa?" Kuului isäni ääni heti, kun pääsin sisään.

"Mikäs siinä." Huokaisin vähäsanaisesti. Pian hän kuitenkin ilmestyi eteiseen, kasvoillaan kummasteleva ilme.

"Onks jotain sattunu?" Mies ihmetteli. Kohautin olkiani, vältellen tuon katsetta. Kuulin hänen huokaisevan.

"Hei. Mitä nyt on käyny?" Hän jatkoi kyselyä, pieni huoli äänessään. Se oli viimeinen pisara. Tunsin yksittäisen kyyneleen valuvan kasvoilleni.

"Mua vaan väsyttää." Valehtelin, ja lähdin kohti omaa huonettani.

Olin aivan liian herkkä. Miksi ihmeessä olin tässä tilanteessa? Sängyllä istumassa, yrittäen itkeä mahdollisimman hiljaa. Oli aivan naurettavaa, miten niinkin pieni asia oli päässyt ihoni alle. Naurettavaa. Ei sen olisi kuulunut olla niin iso juttu. Eihän? Ehkä olin ymmärtänyt kaiken aivan väärin. Kaikelle olisi varmasti hyvä selitys. Olin vain ylireagoinut. Olinhan?