Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

30. Ylpeys

Sama meno oli jatkunut nyt hieman yli viikon. Isä vaati saada viedä minut kouluun joka aamu. Kun hän ei itse siihen kyennyt, pyysi hän Joonasta tekemään sen puolestaan. Koulupäivän jälkeen minut haki milloin ketäkin. Isä ei tahtonut minun liikkuvan yksin ulkona. Hän pelkäsi. Hän oli huolissaan siitä, mitä saattaisi tapahtua. Totta puhuen olinhan minäkin hieman peloissani. Eihän se tietenkään ollut normaalia, että tuntematon mies seurasi minua paikasta toiseen, ja ilmestyi jopa talomme pihalle. Ei, se oli kaikkea muuta, kuin normaalia. Viikon aikana tuo omituinen mies oli käynyt kerran koulullamme, mutta pian joku opettaja oli käynyt häätämässä hänet. Koulua lukuun ottamatta, olin ollut koko ajan kotona. En ollut poistunut kotoa, ellei isä sitten ollut raahannut minua mukanaan studiolle.

En ollut nähnyt Mikaelia sen jälkeen, kun tuo oli ottanut kuonoonsa Janilta. Se ei johtunut siitä, että poika olisi ymmärtänyt jättää minut rauhaan. Se johtui siitä, ettei hän ollut käynyt koulussa tapahtuneen jälkeen. Se kieltämättä pelotti minua hieman. En voinut olla pohtimatta, mitä hänelle oli tapahtunut. Niin hassua kuin se onkin, ajattelin häntä yllättävän paljon. Usein pohdin myös, mikä hänestä teki sellaisen, mikä hänestä teki säälittävän kiusaajan. Kenties häntä itseään oli joskus kiusattu, tai ehkä tuon kotiolot olivat huonot. Ehkä hänellä oli jonkinlainen alemmuuskompleksi, ja siksi tuo koki tarpeelliseksi lytätä muita. Kuka sitä tietää, vaihtoehtoja oli loputtomiin.

Mitä Carolaan tulee, hän oli ollut hieman omituinen. Tyttö ei selvästikään enää osoittanut kiinnostusta Emilian ja muiden ystäviensä asioihin. Usein hänet nähdessäni, hän vain nojaili tylsistyneenä seinään, kuunnellessaan muiden tyttöjen pälätystä. Yhä useammin, saatoin tuntea tämän katseen itsessäni. Kieltämättä, omakin katseeni saattoi harhautua häneen aina säännöllisin väliajoin. Pakko kai se oli lopulta myöntää, taisin olla ihastunut. Se oli hassua, sillä en ikinä ollut kuvitellut pitäväni tytöistä sillä tavalla. Toisaalta taas, se selittäisi hieman, miksi en ikinä jaksanut kiinnostua pojista. Kaikki oli vain niin sekavaa. En ymmärtänyt itseäni tai tunteitani.

Kaikki viime aikojen tapahtumat olivat pistäneet pääni aivan pyörälle. Kyseenalaistin sitä, mikä oli totta ja mikä ei. Tuntui kuin olisin elänyt unessa. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Jatkuva ahdistus vainosi minua, kenties vielä enemmän kuin Jereksi esittäytynyt hiippari. Se tuntui aivan ylivoimaiselta, enkä kyennyt tekemään mitään sitä vastaan. Vai pystyinkö? Oli eräs keino, jonka olin todennut auttavan. Se vain ei enää riittänyt. Vaikka miten harpin terä saikaan jälkiä aikaan, se ei riittänyt. Tarvitsin lisää, tarvitsin enemmän. Ja niin, olin päätynyt tähän tilanteeseen.

Istuin keittiön pöydän ääressä, isä oli lähtenyt käymään kaupassa. Pyörittelin pienehköä keittiöveistä kädessäni, katsellen sen terän kiiltoa. Mitä olinkaan tekemässä? Eikö tässä kohtaa olisi jo pitänyt ymmärtää, ettei touhussa ollut mitään järkeä? Olisi, mutta niin ei tapahtunut. Pieni järjen ääni päässäni yritti puhua minut pois aikeistani, mutta vaimensin sen, jätin sen täysin huomiotta. Halusin vain sen ahdistuksen helpottuvan, muuta en kaivannut. Nostin vasemman hihani ylös. Laskin veitsen ranteelleni, kuitenkin hieman epäröiden. Omat ajatukseni haukkuivat minua pelkuriksi, arkajalaksi. Lopulta minä sen tein. Ei mennyt kauaa, kun haavan pintaan alkoi nousta pieniä punertavia helmiä. Sen nähdessäni tunsin jotain, mitä tuskin olisi pitänyt tuntea. Ylpeyttä.

Olin juuri saanut vuodon tyrehtymään, kun ovikello soi. Kieltämättä säikähdin hieman. Kuka se voisi olla? Nousin ja suuntasin kohti ovea. Katsoin ovisilmästä rappukäytävään, ihan vain varmuuden vuoksi. Joonas se vain oli. Huokaisin helpotuksesta.

"Moikka. Onks isäs kotona?" Tuo kysyi, pudistin päätäni.

"Ei. Lähti hetki sit käymään kaupassa. Mut sen pitäis kyllä varmaa tulla kohta." Selitin hänelle.

"Tuutko sisään oottaa, vai jäätkö mieluummin rappukäytävään hengailemaan?" Kysyin häneltä kiusoitellen. Hattarapää pyöräytti silmiään dramaattisesti, ja astui sitten peremmälle eteiseen.

"Ollaanpa sitä nyt niin hauskoja." Kitaristi hymähti, ja pörrötti hiuksiani ohimennen.

"Jep, se on mun ongelma. Oon yksinkertaisesti liian hauska." Jatkoin hänen härnäämistään.

"Joko Joel on puhunu sulle huomisesta?" Mies kysyi, saaden minut pudistamaan päätäni.

"Ei. Mistä mun sit pitäis tietää?" Kysyin uteliaana.

"Ei mitään erikoista, ollaan menossa Aleksin luo viettää iltaa. Aattelin lähinnä vaan sitä, et ootko tulossa mukaan?"

"Ei mulle oo mistään mainittu. Jätän varmaan väliin." Kerroin olkia kohauttaen.

"Älä nyt. Totta kai sä tuut! Oot muutenkin nykyään koko ajan omissa oloissas." Hän yritti perustella.

"Ehkä mä vaan viihdyn omissa oloissani." Vastasin piikitellen.

"Se on käyny selväks." Mies naurahti. En ehtinyt edes suutani avata, kun ulko-ovi aukesi.

"Katos, herra Hokka on saapunut paikalle." Joonas aloitti heti, kun isä oli päässyt eteiseen.

"Ai Joonas, mitäs sä täällä?" Isä kysyi, riisuessaan takkiaan. Pian hän ilmestyi seuraamme olohuoneeseen.

"Enks mä saa enää omaa ystävää ja naapuria käydä moikkaamassa?" Hattarapää kysyi muka loukkaantuneena. Tuon uhriutuminen oli sen verran hauskaa, että itsekin naurahdin tuolle.

He jäivät juttelemaan olohuoneeseen, minä eristäydyin tapani mukaan omiin oloihini. Toisin sanoen, makasin toimettomana sängyssä, samalla musiikkia kuunnellen. Tuijotin katossa olevaa maaliläikkää, joka oli asunnon edellisten omistajien käsialaa. Luoja yksin tietää, miten mustaa maalia oli päätynyt valkoiseen kattoon. Se oli ollut siinä jo silloin, kun minut on ensimmäisen kerran tuotu sairaalasta kotiin, ja siinä se tulisi aina olemaan. Se häiritsi minua, mutta en ikinä tehnyt sille mitään. Ehkä vika oli luonteessani, sillä kaava tuntui harmillisen tutulta. Mikaelkin häiritsi minua, mutta silti en tehnyt mitään asian muuttamiseksi.

A/n:

Yllätyyyyys

Tää luku näyttää vähän lyhyemmältä kun yleensä, mut se johtuu siitä et tää on vaan tiiviimpää tekstiä. Sanamäärä on siis samaa luokkaa, kun yleensäkin.