31. Antakaa mun olla

160 25 2
                                    

Päivän viimeinen välitunti. Viimeiset kuusikymmentä minuuttia, ja pääsisin viimein kotiin. Tai no, enhän minä kotiin pääsisi. Isä kun oli täysin vakuuttunut siitä, että minun täytyisi lähteä hänen kanssaan Aleksin luokse viettämään iltaa. Ei sillä, ettenkö pitäisi Aleksista tai muista bändin jäsenistä. Olin vain niin väsynyt koulupäivien jälkeen, ettei ihmisten seura houkutellut, sosiaalinen akkuni oli aivan loppu. Olisin vain tahtonut kotiin, suihkuun ja päiväunille. Mutta eihän kaikkea tahtomaansa voikaan saada.

Käytävä oli lähes tyhjä, olin kävelemässä kohti portaikkoa. Muuten minut häädettäisiin vielä luudan ja karttakepin voimin. Portaikosta kuitenkin ilmestyi yllätys, nimittäin Carola. Vielä suurempi yllätys oli se, että tuo käveli suoraan luokseni. Tyttö tarttui nopeasti kädestäni, ja lähti johdattamaan kohti ylimmän kerroksen vessoja. Olin hämmentynyt, mutta en valittanut. Päinvastoin, saatoin tuntea kevyen punan nousevan kasvoilleni tuon kosketuksen seurauksena. Pääsimme vessoille, tuo kiskoi minut kanssaan vessakoppiin ja lukitsi oven. Olin hämilläni. Olin juuri avaamassa suuni kyseenalaistaakseni tapahtumia, mutta en ehtinyt. Tunsin tuon huulet omillani. Olin todella yllättynyt, mutta en työntänyt häntä pois.

"Mitä tää nyt on?" Kysyin ihmeissäni, kun olimme irtaantuneet toisistamme.

"Sori. En pystyny enää pidättelee itteeni." Tyttö hymähti. En ymmärtänyt.

"Mitä sä tolla tarkotat?" Kysyin hieman kummastellen.

"C'mon. Kyllähän sä nyt tiedät, et oon halunnu tehdä noin jo pitkään. Ja kyllä mä oon nähny, miten sä mua katot, ja punastut aina kun katon takas." Hän naurahti. En ehkä kutsuisi sitä suoraan tietämiseksi. Ennemminkin toivomiseksi.

"Kaikki oppilaat ulos nyt! Ei teitä oo sokerista tehty!" Kaikui kärttyisen opettajan ääni käytävässä. Se sai meidät molemmat naurahtamaan pienesti, mutta suljimme suumme heti, kun kuulimme askeleiden lähestyvän vessakopin ovea.

"Vessat tyhjiksi nyt! Ette te voi siellä koko välituntia piileskellä!" Opettaja huusi vessojen ovilla. Emme hievahtaneet, pidätin hengitystäni.

"Viisi sekuntia aikaa lähteä ulos. Jokanen joka jää sisälle, saa Wilma-merkinnän." Vanhahkon miesopettajan ääni uhkaili. Lopulta avasimme oven ja livahdimme nopeasti miehen ohi kohti portaikkoa.

"Nykynuoret. Mikä siinä on, ettei tytöt voi käydä yksin vessassa?" Tuo tuhahti itsekseen, saaden meidät molemmat naurahtamaan uudestaan. Kävelimme alimpaan kerrokseen, ja siitä kohti ulko-ovea.

"Sori, mun pitää mennä." Hän huokaisi ovesta ulos astuessaan, heti bongattuaan ystävänsä. Hymyilin hänelle pienesti.

"Ei se mitään. On mullakin omat porukat." Sanoin hänelle, nyökäten seinään nojaavien Miron ja Janin suuntaan. Tuo peilasi hymyni nopeasti, ja lähti sitten toiseen suuntaan. Itse lähdin hymyssä suin kohti omia ystäviäni.

"Missä sä oikeen olit?" Miro kummasteli sinne päästyäni, en saanut hymyä pois kasvoiltani.

"Tuolla vaan." Totesin vaatimattomasti, kääntäen katseeni jälleen Carolan ja tuon ystävien puoleen. Hänkin katsoi meidän suuntaamme. Katseidemme kohdatessa, näin pienen hymyn hänenkin kauniilla kasvoillaan. Olin avuttoman ihastunut.

Viimeinen tunti meni yllättävän nopeasti. Miro selitteli minulle niitä näitä, opettajan nalkuttaessa tekemättömistä tehtävistä. Luokan perällä luokkamme juorukellot pitivät perinteistä juorupiiriään, saatoin jopa erottaa oman nimeni heidän keskustelustaan. Saatoin tuntea heidän katseensa itsessäni. En välittänyt. Olin niin onnessani, etten jaksanut kiinnostua heidän juoruistaan. Ajattelin jatkuvasti Carolaa, sekä tuon lämmintä kosketusta. Pelkkä ajatus sai poskeni kuumottamaan kevyesti.

Tunnin viimein päätyttyä, oli aika suunnata kohti parkkipaikkaa. Joonas oli tulossa hakemaan minua. isä oli mukana, sillä lähtisimme suoraan bändin nuorimman jäsenen luokse. Olisi ollut turhaa lähteä kahdella autolla, kun lähtöpiste ja määränpää olivat samat. Ei aikaakaan, kun tuttu auto jo kaartoi pihaan. Huokaisin pienesti, avasin oven ja hyppäsin takapenkille. Sain osakseni kaksi tervehdystä ja isän utelua siitä, miten koulupäivä sujui. Miksi tuon piti aina olla kyselemässä? Mitä hän oletti, että koulupäivässä olisi ollut erilaista kuin edellisessä? Vastasin hänelle vain pienellä hymähdyksellä ja epämääräisellä muminalla.

Olimme saapuneet Aleksin luokse, olimme ensimmäiset paikalle päässeet. Odotimme ovella hetken, miehellä kesti päästä avaamaan se. Syyksi selvisi se, että hän oli ollut keittiössä hääräämässä. Kukaan ei ehkä yllättyisi, jos kertoisin hänen olevan ryhmärämän paras kokki. Toisaalta, rima ei ollut kovin ylhäällä. Jo pelkkä keittiöstä leijaillut tuoksu sai vatsani murisemaan, kuin itsensä uhatuksi kokeva susi. Se toi minulle syyllisen olon.

"Mites Jadella on sujunu opinnot?" Kysyi Nikon tyttöystävä Minna, heti kun he olivat päässeet paikalle. En ollutkaan nähnyt häntä pitkään aikaan. Johtui luultavasti siitä, että bändiäkin olin nähnyt lähinnä studiolla.

"Siinähän se. Ei mitään erityistä kehuttavaa, mut kai sitä huonomminkin vois mennä." Selitin melko lyhyesti. Oli kummallista, ettei pääni sisällä myllännyt kaaos ollut vieläkään vaikuttanut koenumeroihini. Kyllä se vielä ehtisi tapahtua.

"No hyvä." Niko puolestaan kommentoi, istuessaan Minnan viereen sohvalle.

"Vieläkö matikka on ollu vaikeeta?" Olli kysyi uteliaana. Hän tuntui olevan heistä paras matematiikassa, ja oli usein joutunut auttamaan minua tehtävissäni, kun isä ei sitä kyennyt tekemään. Kenties olin perinyt osaamiseni isältä.

"Onhan se aina välillä. Eikä iskästäkään oikeen oo apua." Kerroin hieman naurahtaen, saaden basistin hymyilemään.

"Hei! Toi ei oo totta. Oon mä sua auttanu läksyissä." Isä puolustautui, äänessään hieman leikkisä sävy.

"Joo, jos se lasketaan auttamiseks, et istutaan molemmat keittiössä tunnista toiseen ja koitetaan miettiä jotain rasittavaa tehtävänantoa, jota kumpikaan ei ymmärrä." Jatkoin tuon kiusaamista, mies katsoi minuun muka loukkaantuneena. Muut huoneessa olleet repesivät nauruun.

"Syömään!" Kuului Aleksin ääni keittiöstä. Olohuoneessa istuskelleet ihmiset alkoivat toinen toisensa jälkeen nousta ja suunnata kohti keittiötä. Itse jäin sohvalle puhelinta selaamaan.

"Käys Jade säkin hakemas." Joonas kehotti, palatessaan olohuoneeseen lautasen kanssa. Keittiö oli sen verran pieni, etteivät kaikki mahtuisi syömään siellä.

"En mä kiitti." Vastasin tuolle, katse liimattuna puhelimen näyttöön.

"Tää on ihan sika hyvää." Hattarapää vakuutti.

"Ei vaan oo nälkä just nyt. Syön sit myöhemmin." Sanoin, kuin se ei olisi ollut mitään ihmeellistä. He eivät kuitenkaan jättäneet asiaa siihen.

"Ootko huomannu, et sanot noin aika usein?" Tommi kommentoi.

"Ehkä mulla sit vaan ei yleensä oo nälkä." Jatkoin vastaan väittämistä.

"Onks sille joku syy?" Niko liittyi keskusteluun. Aloin olla turhautunut.

"Miks sille pitäis olla?"

"Mitä te täällä kinaatte? Mees Jade säkin hakee ruokaa." Isä hätyytteli, saapuessaan viimeisenä olohuoneeseen Aleksin kanssa. Menetin viimein hermoni.

"Miks kaikkien täytyy koko ajan jankuttaa siitä! Syö syö syö syö. Mä en jaksa kuunnella tota! Antakaa mun olla." Tuhahdin hieman jopa vihaiseen sävyyn. Sain osaksi yllättyneitä ja kummastuneita katseita, mutta kukaan ei heti tahtonut sanoa mitään.

"Jade-" Isä aloitti, mutta keskeytin hänet.

"Anna olla. Mä en jaksa tätä just nyt. Lähen kotiin. Muutenkin paljon läksyä huomiselle." Sanoin huokaisten, ja suuntasin kohti eteistä. Kukaan ei enää sanonut mitään. Pukiessani takkia päälle, kuulin olohuoneesta hiljaista keskustelua. En jaksanut välittää. Marssin ovesta ulos kylmään ilmaan.


Sysimusta Paratiisi || Blind ChannelTempat cerita menjadi hidup. Temukan sekarang