16. Wannabe metalhead

151 22 6
                                    

Kylmä ja tuulinen tiistaiaamu, mitä muuta olisin edes voinut toivoa? Heräsin yöllä ukkosen kovaääniseen jyrinään. Lopulta hyväksyin sen, etten nukkuisi enää loppuyönä. Siispä olin viettänyt lopun aikaa puhelimella, kunnes herätys viimein soi aamulla. Autossa matkalla kouluun, isä läksytti siitä, miten tärkeää nukkuminen oli. Mutta oliko hän oikeasti paras henkilö puhumaan aiheesta? Omalta osaltani matka oli melko hiljainen. En ollut kovin sosiaalisella tuulella, eikä ajatus kouluun menemisestä houkuttanut. Mutta tässä sitä taas oltiin, kävelemässä kohti rakennusta, auton kääntyessä kulman taakse pois näköpiiristäni. Pieni huokaus livahti huulteni välistä.

Kouluun päästyäni, sain osakseni kummallisia katseita. Jopa muutamia naurahduksia, kun kävelin ihmisjoukkojen ohi. En jaksanut vaivata päätäni sillä. Asian unohtaminen alkoi kuitenkin käydä mahdottomaksi, kun tunsin useamman silmäparin katseet itsessäni samanaikaisesti. Mikä ihme kaikkia vaivasi tänään? Aloin jo pohtia, oliko ulkonäössäni jotain huvittavaa. Kyse ei voinut olla edes bändin hupparista, josta olin saanut kuulla eilen. Eihän valkoinen logo nyt sentään mustan takin läpi näkynyt. Lopulta löysin Miron, joka yritti saada minut unohtamaan murheeni. Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni hänet?

"Onks Blind Channel hyvä?" Huusi joku poika, kun kävelimme Miron kanssa kohti kemianluokkaa. Tuo taisi olla kahdeksannella. Pojan virne kertoi, että tuo oli jollain tapaa ylpeä itsestään, ollessaan tarpeeksi "rohkea" huudellakseen tuntemattomille. Siispä hän repesi täyteen räkätykseen, kuten myös tuon kaverit. En ollut ikinä ymmärtänyt, mikä tuollaisessa älyttömässä huutelussa oli niin hienoa.

"On se. Kannattaa sunkin kuunnella!" Miro vastasi tuolle, jatkaessamme matkaa. En ymmärtänyt, miten hän kykeni heittämään kaikesta vitsiä. Itse olin sen verran ujo, etten kyseisessä tilanteessa olisi osannut sanoa mitään. Oli kieltämättä suloista, miten tuo oli heti puolustamassa minua.

Päivän aikana olin saanut osakseni useita samanlaisia kommentteja. En ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kyse. Miksi pukeutumiseni oli heille niin suuri ongelma? Tai musiikkimakuni? Miksi ihmisillä ylipäätään oli niin kamala tarve lytätä muita maahan tuollaisista aivan turhista syistä? Miro yritti vain kehottaa minua olemaan huomioimatta heitä ollenkaan. Kuten arvata saattaa, se oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Koin olevani melko herkkä, ja se tuli jälleen todistetuksi. Nyt olin jäänyt yksin, Miron lähdettyä terveystarkastukseen. Odotin kauhulla omaani, sillä en pitänyt terveystarkastuksista ollenkaan. Palasin takaisin todellisuuten tasan sillä sekunnilla, kun joku käveli ohitseni, tönäisten samalla.

"Kattoisit etees, vitun Blind Channel -fani." Tuo murahti takaani. En kääntynyt katsomaan häntä, vaan jatkoin matkaani kohti ulko-ovia. Oli viimeinen välitunti, pian pääsisin kotiin. Seisoskelin yksin kylmässä ulkoilmassa, kuulokkeet korvissani olivat ainoa turvani. Pian kuitenkin kuulin vieraan pojan äänen vierestäni.

"Oot varmaan Jade?" Tuo kysyi, olin hieman hämilläni. Vierelleni oli ilmestynyt pitkä, selvästi ei-seitsemäsluokkalainen poika.

"Joo." Vastasin hieman epäröiden. Arkailuni sai pienen hymyn tuon kasvoille.

"Miro on puhunu susta paljon. Oon Jani." Hän esittäytyi. Katselin häntä hieman epäileväisenä.

"Kiva huppari." Tuo kehui, katsoen avatun takkini alta näkyvää logoa.

"Mikä on sun lempi biisi?" Hän kysyi yllättäen. Miksi hän ylipäätään yritti saada aikaan jonkinlaista keskustelua?

"Varmaan Opinions." Kerroin, vaivaantuneesti niskaani hieroen.

"Nice. Oma lemppari on varmaan Timebomb." Jani kertoi yllätyksekseni. Viimein annoin itselleni luvan rentoutua hieman, ja hymyilin tuolle vastaukseksi.

Yhteinen kiinnostuksen kohde, tässä tapauksessa isäni bändi, toimi hyvänä jäänmurtajana välillämme. En tietenkään kertonut hänelle isästä. Edes Miro ei tiennyt hänestä, joten en todellakaan aikonut kertoa hänestä pojalle, jonka olin vasta tavannut. Keskustelun aikana sain tietää, että hän oli yhdeksännellä. Miron hyvä ystävä. Silti tuntui hassulta, että yhdeksäsluokkalainen poika vain ilmestyi luokseni tyhjästä ja alkoi jutella musiikista. Vielä enemmän minua kenties ihmetytti se, mitä tuo oli sanonut heti alussa; Miro on puhunu susta paljon. Mitähän hän sillä tarkoitti? Mitä Miro oikein oli puhunut?

Lopulta poika oli antanut minulle numeronsa, vaikka edelleen olin hieman epävarma tämän suhteen. Miksi hän yhtäkkiä päätti tulla juttelemaan minulle, vaikka Miro ei ollut ikinä edes puhunut hänestä? Janista sai oudon vaikutelman. Tavallaan hän vaikutti ihan mukavalta, mutta toisaalta taas tuntui siltä, että ensivaikutelma voisi pettää. Toisaalta, jos sitä tarkemmin ajattelee, olinhan minä hyvin varautunut Mironkin suhteen, kun olin vasta tavannut tämän. Lopulta hän osoittautuikin oikein mukavaksi ja huumorintajuiseksi, hyväksi ystäväksi. Siltikään en saanut mielestäni sitä tunnetta, että Jania ei kenties kannattaisi päästää liian lähelle.

Jälleen kerran sain kuulla samat heitot hupparistani. Olin saanut kommenttia laidasta laitaan. Huvittavimpana mieleeni oli kuitenkin jäänyt "wannabe metalhead". Vaikka olin ärsyyntynyt, tuo heitto oli saanut minut jopa naurahtamaan. Mutta mistä ihmeestä nyt oikein oli kyse? Olin minä joskus aiemminkin saanut yksittäisiä kommentteja, mutta miksi kaikki vain yhtäkkiä kävivät kimppuuni näin? Miksi ihmiset reagoivat asiaan nyt, vaikka olin käyttänyt bändin logolla varustettuja vaatteita aiemminkin? Sitten muistin jotain, mitä edeltävänä päivänä oli tapahtunut.

"Ooks sä joku vitun Blind Channel -fani?" Kysyi se sama idiootti, joka oli kävellyt minua päin kahvilassa. Tuon äänensävy oli ivallinen, muut tytöistä naureskelivat mukana. Myös Emilia.

"Mitä se sulle kuuluu, vaikka olisinkin?" Se mitä minun teki mieli sanoa, oli jotain aivan muuta. Mutta olisiko ollut järkevää kertoa tuollaisille idiooteille, että olinkin oikeasti toisen laulajan tytär? Kuka sitä olisi edes uskonut? Emilia olisi tietysti voinut puuttua tilanteeseen jollain tapaa, mutta ei hän sitä tietenkään olisi tehnyt.

"Kasvaisit säkin hei vähän." Toinen tyttö naurahti. Häntä en ollutkaan nähnyt aiemmin. Heidän lisäkseen mukana oli tuo sama, kaunis, mustahiuksinen tyttö.

"Oliko muuta? Menee päivä pilalle kun näkee tollasia pettureita." Sanoin hetken mielijohteesta, tietysti katsoen Emiliaa. Tuo vain pyöräytti silmiään.

"Sinuna varoisin sanojani." Tuo mustahiuksinen tyttö sanoi. Emilia oli tainnut kertoa tuon nimeksi Carola.

"Tai mitä?" Hymähdin pienesti. Kukaan ei sanonut mitään, joten jatkoin matkaani, jättäen heidät käytävään seisomaan.

Oliko mahdollista, että heillä oli näppinsä pelissä tässäkin sotkussa?

Sysimusta Paratiisi || Blind ChannelDonde viven las historias. Descúbrelo ahora