Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

43. Painu helvettiin

Heräsin huoneesta, joka ei ollut omani. En ollut yksin. Käänsin katseeni, vieressäni makasi tuo kaunis tyttö, jonka kanssa olin eilen iltani viettänyt. Hän oli kaunis nukkuessaankin. Kurotin yöpöydälle ja nappasin puhelimeni, näin kellon olevan laittoman paljon. Kenties eleistäni lähti liikaa ääntä, sillä Carola alkoi liikkua, ja hetken kuluttua avasi viimein silmänsä.

"Huomenta." Tuo mumisi unisena.

"Huomenet." Nyt muistin, mitä eilen oli tapahtunut. Kun olimme hieman sen Emilia-episodin jälkeen lähteneet, olimme laittaneet lattialle patjan. Carola oli luvannut nukkua patjalla, mutta itse en suostunut siihen. Tuo puolestaan ei tahtonut minun nukkuvan patjalla. Lopulta olimme päätyneet samaan sänkyyn nukkumaan, ja koko patjan olemassaolo unohtui.

"Mitäs mietit?" Hän kysyi.

"Emiliaa." Sanoin huokaisten.

"Oli rohkee veto mennä väliin." Hän hymähti, siirtäen kasvoilleni valuvia hiuksiani korvani taakse.

"Niin kai."

"No, jäiks sulle mitään muuta mieleen koko illasta, vai oliks koko reissu sun mielestä ihan katastrofi?" Tyttö vieressäni kysyi.

"Jäi mulle kyllä yks juttu mieleen." Sanoin muka pohtien asiaa.

"No?"

"Sanoit mua sun naiseks." Muistutin kiusoitellen. Ajattelin sanojen olleen vain alkoholin mukanaan tuomaa höpötystä.

"Ja? Eks sä sit muka oo?" Hän kysyi dramaattisesti, saaden kasvoilleni pienen hymyn.

"En mä niin sanonu. Mä vaan... Ollaan säädetty aika pitkään, enkä muista et oisit koskaan tehny musta omaas." Jatkoin vihjailevaan sävyyn, saaden pienen virneen tuon kasvoille.

"No, sit tilanne pitää varmaan korjata." Hän hymähti ja nousi istumaan, vetäen minut ylös mukanaan.

"Mitäs sanot, Jade? Oisitko mun tyttöystävä?" Tuo kysyi viimein.

"Enemmän kun mielelläni."

Päivä eteni hitaasti, meillä ei ollut kiire mihinkään. Pitkästä aikaa oloni oli oikeasti rento. Viimein sain hengähtää, edes hetkellisesti kaikki tuntui olevan hyvin. Vaikka se olisikin vain hetken huumaa, päätin ottaa siitä kaiken irti. Olin nukkunut hyvin ensimmäistä kertaa viikkoihin. Edes pienen hetken saatoin olla iloinen. Tietysti oli selvää, etteivät ongelmani mihinkään olleet kadonneet, ja joutuisin ne vielä kohtaamaan. Mutta juuri nyt en välittänyt siitä pätkän vertaa. Tahdoin vain nauttia Carolan, uuden tyttöystäväni, seurasta. Totta puhuen, en olisi osannut muutamaa vuotta aiemmin kuvitella tykästyväni tyttöön tällä tapaa. Enhän minä pojistakaan ollut kiinnostunut, mutta ehkä kenties ajattelin, etten vain ollut löytänyt oikeanlaista poikaa. Se oli jotain, mitä Emilia oli minulle hokenut.

Emilian ajatteleminen sai minut pohtimaan eilistä. Erityisesti Eetu oli painunut mieleeni, eikä positiivisella tavalla. Tuo oli ehkä säälittävin teinipoika, jonka olin koskaan tavannut. Mikaelin lisäksi, tietysti. Kieltämättä, tunsin sääliä ja myötätuntoa Emiliaa kohtaan. Ei edes hänenlaisensa petturi ansainnut tuollaista. Syvällä sisimmässäni tiesin, ettei kyse ollut vain siittä. Välitin hänestä yhä, halusin minä sen myöntää tai en. Välitin hänestä, vaikka tuo oli ollut täysi kusipää minua kohtaan. Kaikki se, mitä olimme yhdessä kokeneet, kaikki ne muistot. Hän oli ollut minulle tärkein ihminen elämässäni jo päiväkodista asti. Kaipasin häntä.

Kun olimme jonkin aikaa vain oleskelleet kaikessa rauhassa, oli aikani lähteä. Carola lähti saattamaan minua kotiin. Isälle en ollut vielä kertonut lähteväni, sillä tuo olisi kuitenkin vaatinut saada hakea minut. Tarvitsin raitista ilmaa, enkä edes asunut kovin kaukana. Ja olihan minulla sentään Carola, tuskin Elias mitään tekisi. Hän tuskin uskaltaisi tehdä mitään niin kauan, kun en olisi yksin. Mutta mitä hän tarkalleen ottaen olisi edes voinut tehdä? En vieläkään ymmärtänyt, mitä äitini katkera ex-mies ja murhaaja tahtoi minusta. Se ei vain käynyt järkeen. Kenties hän halusi vain pelotella. Ehkä mitään vaaraa ei missään vaiheessa edes ollut, ja olimme kaikki ylireagoineet.

Aloimme vähitellen lähestyä tuttua kerrostaloa. Carola ilmeisesti poikkeaisi läheiseen kauppaan, joten hyvästelimme toisemme, ja lähdimme omille teillemme. En voinut edelleenkään käsittää, että tuo oli oikeasti tyttöystäväni. Jatkoin matkaa, pieni hymy nousi kasvoilleni tuota tyttöä ajatellessa. Se kuitenkin hyytyi, kun näin tutun hahmon rappukäytävän oven edessä istumassa. Mitä hän täällä teki?

"Jade! Ihana nähä sua." Tyttö sanoi pirteästi. Saatoin kuitenkin aistia, ettei tuo ollut aitoa.

"Mitä sä täällä teet?" Kysyin huokaisten.

"Mä halusin kiittää. Siitä eilisestä." Emilia selitti, vastasin epävarmalla nyökkäyksellä.

"Mitäs pienistä. Kuka vaan ois tehny niin. Mut nyt mun pitää-"

"Ei kun oota nyt! Mä oon pahoillani siitä kaikesta. Me riideltiin aamulla Eetun kans, ja se jätti mut. Nyt muutkaan mun kavereista ei kuulemma haluu olla enää missään tekemisissä mun kanssa." Tuo kertoi. Ja mitähän minä tällä tiedolla mahdoin tehdä? Hänen asiansa eivät enää kuuluneet minulle.

"Sääli. Mut nyt mun pitäis mennä."

"Jade, oo kiltti. Eiks me voitais alottaa alusta? Oot mun paras ystävä, enkä haluu enää menettää sua." Emilia kysyi yllättäen.

En tiennyt mitä tehdä. Tuon sanat saivat minut aivan lukkoon. Koko tämän ajan olin vain toivonut, että asiat palaisivat ennalleen. Kaipasin häntä älyttömästi. Nyt minulla olisi mahdollisuus palauttaa tilanne entiselleen. Paras ystävä...

"Sori, mut etköhän sä oo mut jo menettäny. Mä en usko enää mitään, mitä sä mulle väität. Jos sä oikeesti olisit ikinä välittäny musta, sä et ois tehny noin. Ja vaikka me yritettäis uudestaan, ei mikään ois enää ennallaan. Sä petit mut, enkä mä vois enää ikinä luottaa suhun. Joten oo ystävällinen ja painu helvettiin." Näiden sanojen saattelemana, kävelin tuon ohi lämpimään rappukäytävään.

Saatoin tuntea piston sydämessäni. Tuntui kamalalta sanoa hänelle noin, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Vaikka miten hänestä olisin yhä välittänyt, en olisi kyennyt tähän samaan enää ikinä uudestaan.