Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

23. Mitä hittoa sun päässä liikkuu?

Meno talossa oli lähtenyt hieman lapasesta. Joku kutsutuista oli ilmeisesti lähtenyt levittämään tietoa eteenpäin, ja nyt talo oli täynnä tuntemattomia nuoria, jotka olivat saaneet päähänsä idean saapua paikalle. Oli vain ajan kysymys, milloin jotain pahaa tapahtuisi. Lisäksi paikalle ilmestyneet tunkeilijat olivat huomattavasti vanhempia, kenties lukiossa tai ammattikoulussa. Minulla oli paha aavistus koko illasta.

Häpeäkseni voin myöntää sen, miten olin murtunut paineen alla juomaan. Olin hieman pettynyt itseeni. Mutta kun kerran olin jo aloittanut, miksi olisin lopettanut? Ilta oli jo pitkällä, olin juonut jo muutaman tölkin. Totta puhuen, se alkoikin jo riittää minulle. En ollut ikinä ennen edes maistanut alkoholia, joten luonnollisesti rajani olivat melko matalat. Pääni tuntui hieman hassulta, eivätkä ajatukseni kulkeneet täydellisesti. Puheeni alkoi jo hieman sammaltaa, mutta pysyinpähän sentään pystyssä. Se alkoi siis viestiä siitä, että oli minun aikani lopettaa juominen siihen. Joutuisin kuitenkin kävelemään kotiin.

Istuin yksin portaikon yläpäässä. Suurin osa humalaisista teineistä oli alhaalla, joten sain olla melko rauhassa. Ainoat yläkerrassa olleet olivat yhdeksäsluokkalainen tyttö ja joku poika. Nuo nuolivat toisiaan niin, että pelkäsin heidän vielä syövän toisensa. He eivät edes välittäneet siitä, että istuin aivan muutamien metrien päässä heistä. Pariskunnan äänet häiritsivät minua, mutta oli sekin parempi, kuin olla juopuneiden nuorten kanssa alakerrassa. Hetken kuluttua havahduin siihen, miten tutut kasvot lähestyivät portaikkoa, ja lähtivät kiipeämään niitä ylös.

"Mitä nyt taas? Etteks te voi jättää mua yheks illaks rauhaan?" Kysyin turhautuneena, kun Carola saapui luokseni. Tuon ilme oli kuitenkin kummallinen, ei se ilkeä virne, johon olin tottunut.

"En mä tullu sua haukkumaan." Hän huokaisi, ja yllätyksekseni istui viereeni portaikkoon.

"Oon pahoillani siitä mitä Jessica sano. Se meni jo yli." Tyttö kertoi, viitaten siihen, mitä tuon ystävä oli kysynyt aiemmin sinä iltana.

"Ei sun tarvii mua sääliä." Tuhahdin, kääntäen katseeni pois hänestä.

"Ei kun oikeesti. Ei sun perhejutut oo meidän asia. Mun ois pitäny sanoo sille, et antais olla." Hän selitti, kuulostaen katuvalta. Mikä häneen oli mennyt?

"Ja mä oon pahoillani." Hän huokaisi säälivään ääneen. Käännyin katsomaan häntä hämmentyneenä.

"Sun äidistä. Se oli varmasti rankkaa." Miksi hän yhtäkkiä yritti olla myötätuntoinen?

"Se oli Emilia, eiks niin? Emilia kerto teille." Kerroin oletukseni, saaden vastaukseksi nyökkäyksen.

"Olihan se kieltämättä outoo, et Emilia koki tarpeelliseks juoruilla sun asioista. Mut ei mekään kyllä oltais saatu lähtee mukaan siihen pelleilyyn. Miten te ees ajauduitte tohon tilanteeseen? Etteks te ollu parhaat ystävät?" Hän ihmetteli.

"Nimenomaan oltiin. Mikään ei kai kestä ikuisesti." Hymähdin hieman ironisesti.

"Totta puhuen, ei sillä oo enää väliä. Ehkä me vaan kasvettiin erilleen." Yritin kasata itseni. En edelleenkään ymmärtänyt, miksi avauduin tuolle asioistani. Ehkä sekin oli osa alkoholin vaikutusta, joka huomenaamulla olisi jo poissa.

"Eihän se tietenkään tarkota et-" Tuo oli sanomassa jotain, mutta lopetti lauseensa kesken, kuullessaan alakerrasta huudon.

"Kytät! Menkää nyt vittu piiloon tai jotain!" Huutaja oli aivan päissään, mutta viesti meni perille. Aloin hieman panikoida.

"Ei helvetin helvetti! Mä en voi jäädä kiinni. En vaan voi." Aloin ulista hermostuneesti, raapien päätäni ahdistuneesti. Samalla sekunnilla kuulin, kun ovikello soi. Jähmetyin aivan paikoilleni, lakkasin hengittämästä. Ei aikaakaan, kun kaksi poliisia astelivat peremmälle taloon.

"Vitun vitun vittu!" Tuhahdin hiljaa, nousten seisomaan portaikosta ja kiiveten yläkertaan asti, Carola perässäni.

"Jos sä haluut olla jäämättä kiinni, ni sit mennään." Tuo sanoi ja tarttui käteeni, kiskoen minut kohti yläkerrassa ollutta makuuhuonetta. Tuon kosketus sai sydämeni hakkaamaan, poskeni kuumottamaan. Se oli outoa.

"Tuu." Hän sanoi, ja avasi huoneessa olleen suuren ikkunan. Tuosta vain, hän kiipesi ikkunasta talon harjakatolle, ja viittoi minua perässään. Hieman epäröiden, päätin tehdä samoin. En todellakaan halunnut jäädä kiinni. Isä olisi todella suuttunut.

"Tää on vähän liukas, kannattaa varoa." Tyttö varoitti. Hän käveli varoen katolla, kunnes saapui tikkaiden luokse. Hän kiipesi tikkaita pitkin alas, ja pian tuo seisoi taas tukevasti nurmikolla. Hän erosi muista ystävistään siinä, ettei tuo liikkunut joka paikkaan ylisuurilla koroilla, ja liioittelevilla meikeillä. Siinä missä muut olivat pukeutuneet lyhyihin minihameisiin, oli hänellä yllään musta kauluspaita. Miksi ylipäätään kiinnitin huomiota moisiin yksityiskohtiin?

Lopulta selvisin itsekin hengissä maan tasalle, talosta kuului humalaisten teinien ölinää. Ulkona oli järkyttävän kylmä, olihan takkini sentään jäänyt eteisen naulakkoon, enkä sitä ehtinyt hakea. Lähdimme nopeasti pois paikalta, oikaisimme metsän kautta. Pimeän metsän, jota valaisi ainoastaan hopeisena loistavan kuun valo. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin luultavasti ihastellut upeaa ja suurena hehkunutta täysikuuta.

"Mun takki jäi sinne, enkä tunne sen talon omistajaa." Aloin murehtia jo ääneen, saaden Carolan naurahtamaan pienesti.

"Muut saa varmaan selkäsaunaa vanhemmiltaan noiden bileiden takia, ja sä murehdit takkia." Tuo hymähti huvittuneesti.

"Eikai siinä muuten mitään, mut se oli äidin vanha." Kerroin huokaisten, tytön ilme muuttui välittömästi.

"Sori. En tienny et-"

"Älä pyydä anteeks. Et sä sitä ois voinu tietää." Takeltelin, yrittäen saada oikeita sanoja suustani. Puheeni sammalsi, eikä siitä meinannut tulla mitään.

"Missä sä asut? Mä voin saattaa sut kotiin. You know, ettet kaadu ja lyö päätäs matkalla." Tuo hymähti. Ja niin me sitten lähdimme kohti asuntoani.

Kävelimme rauhassa kylmässä ilmassa, olin aivan jäässä. Olin vetänyt käteni hihoihin turvaan kylmältä, mutta eipä se mitään auttanut. Lohdukseni huomasin, etten kuitenkaan ollut ainoa hypotermiasta kärsivä. Ei enää kauaa, olimme aivan lähellä. Korkean kerrostalon katon saattoi jo nähdä. Ei aikaakaan, kun pysähdyimme jo tutun talon alaovelle. Yksi ongelma siinä vain oli.

"Ei helvetti! Mun avaimet. Ne oli mun takin taskussa." Sanoin hätäisesti.

"Ei ei ei ei! Mitä mä nyt teen?" Jatkoin panikoimista.

"Helvetti. No... Sä voit tulla mun luo, jos-"

"Jade?" Tuttu ääni keskeytti Carolan puheen. Käännyin katsomaan taakseni, vain nähdäkseni Joonaksen. Mitä hän täällä teki? Hänenkin oli tarkoitus lähteä Helsinkiin, koko bändin piti lähteä.

"Mitä ihmettä sä teet ulkona tähän aikaan, ja ilman takkia?" Mies hämmästeli.

"Tunnetteks te?" Carola kysyi, vastasin nyökkäyksellä.

"Kukas sä sit oot?" Hattarapää kääntyi vanhemman tytön puoleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä idioottina päätin avata suuren suuni.

"Mitä sä teet täällä? Sunhan piti olla Helsingissä." Kysyin hieman sammaltaen.

"Siis ooks sä juonu?" Kitaristi katsoi minua hämmentyneenä. En vastannut enää mitään.

"Eiköhän me sit mennä. Sä voit tulla mun luo yöks, koska en haluu häiritä Joelia enää tähän aikaan." Mies huokaisi, avasi oven ja käski minut sisälle. Katsoin Carolaa hieman pahoittelevaan sävyyn, tuo vain hymähti ja lähti.

"Mitä hittoa sun päässäs liikkuu?" Joonas aloitti saarnan, heti kun olimme päässeet tuon asuntoon. Tiesin jo nyt olevani pulassa, kun isä saisi tietää tempauksesta huomenna.