Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

18. Illanistujaiset?

Ja niin se kaikki oli saanut alkunsa. Minusta oli tullut koulun hylkiö, jonka seuraa kukaan ei halunnut. Kukaan, paitsi Miro ja tuon yhdeksäsluokkalainen ystävä. Elimme jo lokakuun loppua, kaikki päivät noudattivat samaa kaavaa. Heräsin, pakotin itseni kouluun, yritin selvitä päivästä herättämättä turhaa huomiota, kotiin päästyäni eristäydyin omaan huoneeseeni. Isä ihmetteli sitä, mutta ei ikinä ottanut sitä puheeksi. Joskus tuo tosin yritti houkutella minut ulos huoneestani, ja raahata mukanaan esimerkiksi studiolle. Koulu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, enkä jaksanut panostaa opiskeluun ollenkaan. Toistaiseksi se ei ollut näkynyt numeroissa, mutta epäilemättä siltä ei voisi välttyä.

Mitä kiusaamiseen tulee, tilanne oli hieman muuttunut. Pian sen valtavan kohun jälkeen, kaikki olivat jo lähes unohtaneet minut. Tietysti minun seuraani edelleen välteltiin, mutta sainpahan edes kävellä käytävillä rauhassa. Ainakin välillä. Tuo siilitukkainen, kahdeksasluokkalainen poika kavereineen oli nimittäin ottanut tehtäväkseen varmistaa, etten nähnyt valoisaa päivää koulun seinien sisällä. Ja kuten arvata saattaa, tunsivat he tietenkin Emilian uudet ystävät. Tyttölauma olikin muiden rauhoituttua päättänyt ottaa minut taas silmätikukseen. Mutta se ei ollut enää samanlaista, kuin alussa. Eivät he juurikaan edes puhuneet minulle, joskus vain huutelivat käytävillä kävellessäni heidän ohitseen. He mulkoilivat ja tuijjottelivat pahekusen, mutta eivät enää tulleet haastamaan riitaa. Mikaeliksi osoittautunut poika, sekä muutama muu kahdeksasluokkalainen, oli huolehtinut lopusta. Oliko liikaa pyydetty, että saisin elää omaa elämääni rauhassa?

Aloin olla väsynyt.

"Onks sulla mitään perjantaina?" Miro kysyi, kun kävelimme koulun jälkeen kohti bussipysäkkiä. Oli vasta maanantai, ja tuo pohti jo perjantaita.

"Eipä kai. Miten niin?" Kysyin häneltä, hieman huolissani vastauksesta. Hänellä kun oli hieman hölmöjä ideoita aina silloin tällöin.

"Joku Janin tuttu järkkää illanistujaiset, ja aattelin et jos-"

"Ei." Keskeytin pojan, ennen kuin hän vielä pääsisi vauhtiin. Valitettavasti se taisi olla jo liian myöhäistä.

"Älä nyt! Sehän vois olla kivaa." Tuo yritti suostutella.

"En tiiä ootko huomannu, mut en oo oikeen biletyyppiä." Yritin pitää kantani, mutta se oli vaikeaa tuon katsellessa minua koiranpentuilme kasvoillaan.

"Eihän ne oo bileet, vaan illanistujaiset."

"Eikä sun oo pakko juoda, jos et haluu. Tulisit nyt. Oo kiltti. En mä haluu mennä yksin kun Jani tuntee kaikki, mut mä tunnen vaan sen." Miro jatkoi uikuttamista.

"Mä lupaan harkita, jos sä lupaat olla hiljaa." Hymähdin ja käännyin katsomaan poikaa, joka sulki suunsa ja esitti vetävänsä vetoketjun kiinni huuliensa välillä. Ele sai väkisinkin pienen naurahduksen karkaamaan väsyneestä, univajeesta kärsivästä, ruumiistani.

"Millon mä muuten saan tavata sun vanhemmat? Sä oot käyny meillä ja tavannu mun perheen, mut mä en tiedä sun yksityiselämästä mitään muuta kun sen et vihaat ihmisiä ja tykkäät musiikista." Tuo sanoi liioitellen.

"Liioittelija." Hymähdin kommentiksi.

"Vähän pitää olla. Mut oikeesti. Mäkin haluun tietää jotain sun elämästä, kun oon itekin vuodattanu sulle mun synkimmät salaisuudet." Hän perusteli, korostaen kahta viimeistä sanaa kuin kauhuelokuvan kertoja.

"En oo ikinä oikeen ees aatellu sitä." Keksin nopeasti. Eihän se ollut totta, sillä olin pyöritellyt päässäni toinen toistaan pahempia skenaarioita siitä, miten hänen ja isäni tapaaminen voisi mennä pieleen. Tapoja oli lukuisia.

"Jadeeeee." Hän jatkoi koiranpennun imitointia.

"Sori. Mä en vaan haluu et mikään meiän välillä muuttuis."

"Älä oo tyhmä. Ei sun vanhempas vaikuta mun mielipiteeseen susta. Lupaan. Oikeesti." Tuo ei selvästi ollut luovuttamassa. Huokaisin syvään, ja avasin suuni uudestaan.

"Onks sulla huomenna mitään?"

"Jes! Oot paras!" Tuo hihkui, ja läimäytti minua leikkisästi yläselkään. Ei väkivaltaisesti, vaan lähinnä kannustavasti. Kaduin päätöstäni jo nyt.

En tietenkään hävennyt isääni. Päinvastoin, olin ylpeä ollessani Joel Hokan ainoa tytär. Pelkäsin vain, miten Miro siihen reagoisi. Olinhan juuri aiemmin väittänyt, ettei huhuissa ollut mitään perää. Ravistin muiston pois mielestäni, ennen kuin tuo entinen ystäväni, kaksinaamainen käärme, olisi vallannut pääni jälleen. En edelleenkään voinut ymmärtää, miksi Emilia lähti levittelemään asioitani, saatika sitten keksimään aivan älyttömiä juoruja, joissa ei ollut mitään perää. Oli ihmeellistä, miten hänen ajattelemisensa sattui edelleen, aivan kuin puukonisku suoraan selkään. Huonoina päivinä se tuntui kymmeneltä puukoniskulta.

"Iskä hei. Tota... Ootko huomenna menossa johonkin?" Aloitin kiusalliselta tuntuvan keskustelun, kun istuimme ruokapöydän ääressä. Vain tätä varten olin jäänyt keittiöön syömään, kun yleensä olisin vetäytynyt omaan huoneeseeni lautasen kanssa. Vaikka eihän minulla juurikaan ollut ruokahalua.

"Studiolle joskus aamulla. Miten niin?" Hän nosti katseensa minuun, ja katsoi uteliaana.

"No kun mun kaveri haluis tavata sut. Eikä se siis tiedä kuka sä oot. Sun ei tietenkään oo pakko jos-"

"Totta kai. Tuun varmaan viimestään kuuden maissa kotiin. Kukas tää kaveri sit on?" Hän keskeytti epäröintini, kasvoillaan myötätuntoinen hymy.

"Miro."

"Ja sä oot varma, et tää Miro on pelkkä kaveri?" Hän kysyi virnuillen.

"Iskä." Hymähdin varoittavaan sävyyn.

"Okei, anteeks." Hän naurahti, nostaen kätensä ilmaan antautumisen merkkinä. Keittiöön laskeutui lyhyt hiljaisuus, kunnes hän päätti sanoa sen, mitä olin pelännytkin kuulevani.

"Kai teille on koulussa puhuttu ehkäisystä?"

"Joo eiköhän tää ollu tässä." Ilmoitin ja nousin pöydästä. Asettelin astiat kiireesti astianpesukoneeseen, ja lähdin kiitämään kohti omaa huonettani.

"Se on oikeesti tärkeetä!" Kuulin tuon huutavan perääni, ennen kuin suljin oven.

Yhden vanhemman kanssa kasvaminen oli ollut haasteellista, aina silloin tällöin. Erityisesti, kun olin tyttö eikä minulla ollut äitiä. Vaikka isä tietysti yritti ymmärtää ja tukea minua kaikin mahdollisin tavoin, ei hänkään siihen aina kyennyt. Kuten arvata saattaa, etenkin kuukautisten alkaminen tuotti alkuun hankaluuksia. Ei minulle silloin oltu niistä erityisemmin puhuttu, eikä isä niistä juuri mitään tiennyt. Vaikka heidän bändinsä olikin ollut suuri apu äidin kuolemasta lähtien, ja tietysti ennen sitä, ei "poikabändistä" ollut kyseisessä ongelmassa juuri apua. Silloin tukenani oli onneksi Nikon tyttöystävä, Minna.

A/n:
Mitäs mitäs, uus luku eikä edellisestä oo ees viikkoa👀
Ja näin on ensimmäinen koepäivä vedetty neljän tunnin yöunilla, ja vielä viis päivää jäljellä...
No mutta, Joonasta lainatakseni: mennään eteenpäin🥲