Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

13. Mä oon pilannu kaiken

Sunnuntai, kurjaakin kurjempi, sateinen painajainen. Tässä sitä viimein oltiin, matkalla Emilian luokse. Istuin bussissa ikkunasta maisemaa seuraten. Yleensä olisin kävellyt, mutta kamalan ilman takia päädyin tekemään itselleni palveluksen. Kuten arvata saattaa, en ollut juurikaan nukkunut. Päässäni pyöri jatkuva pelko siitä, mitä tulisi tapahtumaan, mitä Emilia tulisi sanomaan. Mutta minun täytyi tehdä se. Muuten en ikinä saisi mielenrauhaa. Isä oli tullut kotiin vasta joskus reilusti keskiyön jälkeen, tuo luultavasti luuli minun nukkuneen. Koko päivän olin saanut kuunnella tuon valitusta siitä, miten huono olo hänellä oli. Omapahan oli vikansa.

Kello lähestyi kuutta, nousin bussista kylmään ja kosteaan ulkoilmaan. Ystäväni rappukäytävä olisi aivan kulman takana. Pian pääsisin suojaan Suomen säältä. En ollut kävellyt paljoakaan, mutta tunsin sukkieni kastuvan. Sehän se tästä vielä puuttuikin. Sääliksi kävi heitä, jotka omistivat koiran. He joutuivat raahautumaan ulos säällä kuin säällä. Helpotuksen tunne valtasi kehoni heti, kun avasin rappukäytävän oven ja astuin sisään. Otin suunnan kohti Emilian asuntoa. Hän olisi kuulemma yksin kotona, joten saisimme jutella rauhassa. Vaikka enhän minä hänelle ollut mistään juttelemisesta edes puhunut. Hän varmaankin luuli, että katsoisimme elokuvaa, tai jotain.

“Sähän oot ihan läpimärkä.” Emilia naurahti heti avattuaan oven.

“Oikeesti? Kas kun en ite mitään oo huomannu.” Totesin sarkastisesti, saaden hänet hymähtämään uudestaan.

“Mitä sä haluut tehdä? Me voidaan kyl käydä vaikka kaupassa, jos halutaan kattoo leffaa.” Hän ehdotti, aivan kuten olin arvannutkin. Miten hän yhtäkkiä käyttäytyi taas aivan normaalisti minua kohtaan? Vastaus oli yksinkertainen; olimme kahden.

“Ei kun mä… Mä halusin vähän jutella.”

“Okei. Mistä?” Hän kysyi hieman kummastellen, kun kävelimme kohti tämän olohuonetta. Joko hän leikki tyhmää, tai oli tyhmä.

“Mieti.” Tuhahdin hieman epäuskoisena.

“No miten mä muka tietäisin, mistä sä haluut puhua?” Emilia katsoi minua hivenen närkästyneenä.

“No alotetaan vaikka siitä, et mikä ihme sua vaivaa. Miks sä välttelet mua?”

“Välttelen? Enhän.” Tuo väitti, saaden minut pyöräyttämään silmiäni.

“Välttelethän. Ainakin niiden sun uusien kavereiden seurassa. Oot ihan kun et tuntis mua.”

“Totta kai mä sut tunnen! Mitä ihmettä sä selität?” Hän kysyi selvästi ärsyyntyneenä.

“Mitä se eilinenkin oli olevinaan? Sä vaan nauroit kun sun kaveri heitti juomat mun päälle. Onks se sun mielestä jotain sellasta, mitä ystävien kuuluu tehä?” Päätin kysyä suoraan.

“Siis Nea? Sehän oli vahinko, ei se mitään sun päälle heittäny!” Hän puolusteli.

“Ja nyt sä et taas suostu kuuntelemaan mua! Ei mua se kiinnosta pätkän vertaa, mitä joku Nea musta ajattelee. Mut sä. Mä en vaan oikeesti ymmärrä sua.”

“Mä ymmärrän et oot nyt vähän herkillä sun äidin takia, mut-”

“Älä sotke mun äitiä tähän! Se ei liity tähän mitenkään.” Tuo oli tasan viimeinen asia, mitä ystäväni suusta tahdoin kuulla. Miten hän edes kehtasi?

“No mitä tää sit on? Ooks sä kateellinen?”

“Kateellinen? Miks ihmeessä mä oisin kateellinen?” Kyseenalaistin häntä.

“Koska mulla ei oo ollu enää niin paljon aikaa sulle. Koska mulla on muitakin kavereita.” Tuo luetteli. Pelkäsin räjähtäväni siihen paikkaan. En voinut käsittää häntä.

“Eiks sun kuuluis olla onnellinen mun puolesta?” Hän kysyi yllättäen. Tunsin jonkin viimein napsahtavan päässäni.

“Haista paska!” Lähes huusin hänelle, tuon kasvoille kohosi yllättynyt ilme.

“Miten mä voin olla onnellinen sun puolesta, jos sä hylkäät mut uusien ihmisten takia? Jos sä hinkkaat mun naamalle sitä, miten paljon parempia ne sun uudet kaverit on? Jos sä oikeesti oot valmis jättämään mut jonkun pojan takia? Kerro mulle, Emilia. Miten mun ois tarkotus olla onnellinen sun puolesta, kun sä yrität päästä musta eroon?”

“Kuka oli sun tukena, kun sun äitis kuoli? Minä. Entä kuka oli sun tukena, kun sä jännitit yläkoulun alkua? Niin just, minä. Mä oon ollu sun tukena aina! Ja näinkö sä mua siitä kiität? On siinäkin ihan helvetin hyvä ystävä!”

“Ehkä on ihan hyvä et löysit uusia ystäviä, ni mun ei tarvii enää kuunnella tota sun paskaas!”

“Haista vittu! Sä oot ihan helvetin itsekäs.”

“Mieluummin mä oon itsekäs, kun jonkun bimbo-jengin pikku kätyri!” Olin saanut tarpeekseni. Enää en edes yrittänyt hillitä itseäni. Oli parempi sanoa kaikki, mitä minun oli sanottava. Tunsin kyynelnesteen polttavan silmiäni, mutta en antanut sen valua poskilleni. En nyt, en hänen edessään.

“Mä alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksei sulla oo muita ystäviä.” Emilia sanoi halveksuvaan sävyyn.

“Ja mä taas en ymmärrä, miten mä oon voinu pitää sua mun ystävänä!” Nousin sohvalta ja suuntasin kohti eteistä. Kiskoin märkiä kenkiä jalkaani, olin aivan raivoissani.

“Niin just, mee vaan! Pakene vaan ongelmias niinkun aina ennenkin!”

“Hei hei ja ihan helvetin hyvää loppuelämää!” Niiden sanojen saattelemana läimäytin oven kiinni perässäni, marssien kohti portaikkoa. Annoin viimein kyynelille luvan karata silmäkulmistani. Mitä olin mennyt tekemään?

Odotin bussia pysäkin katoksessa sateelta piilesekellen. Miten olin voinut antaa tämän tapahtua? Onneksi olin yksin, eikä pysäkillä ollut ketään. Olisi ollut kiusallista, jos joku olisi ollut näkemässä, miten itkin itseäni kuivaksi. Yhtäkkiä mieleeni muistui jotain, mitä isäni oli sanonut hieman koulujen alkamisen jälkeen.

“Mä en nyt oikeen tiedä miten sekin pitäs sanoa… Musta vaan tuntuu, ettei sen Emilian seura tee sulle kovin hyvää.” Hän sanoi yllättäen, saaden minut katsomaan tätä, kasvoillani kyseenalaistava ilme.

“Miten niin muka? Sehän on ollu mun paras ystävä niin pitkään kun jaksan muistaa.”

“Joo, mut ihmiset muuttuu.”

Hän oli tiennyt sen, mutta minä en suostunut kuuntelemaan. Minä vain suutuin, ja syytin häntä ihmissuhteisiini sekaantumisesta. Olisi pitänyt kuunnella, kun oma isäni yritti minua varoittaa. Olihan hän sentään henkilö, joka oli tuntenut minut syntymästäni asti. Tunsin itseni niin typeräksi. Mitä jos Emilia olikin oikeassa? Mitä jos oikeasti olin kateellinen ja itsekäs? Viimein bussi ajoi pysäkkini kohdalle, pääsin turvaan viileältä syystuulelta. Bussimatka meni nopeasti, olin aivan ajatuksissani. Kun viimein pääsin kotiin, oli isä heti eteisessä vastassa.

“Mitä nyt on tapahtunu?” Hän kysyi, nähtyään itkuiset kasvoni. En tiennyt mitä sanoa. Hän vain katsoi minua, huolen saattoi erottaa tämän katseesta.

“Jade? Mikä nyt on?” Hän kysyi uudestaan. En saanut suutani auki. Kiskoin kenkäni pois ja riensin halaamaan isää. Tuo kietoi kätensä hellästi ympärilleni, välittämättä siitä, miten märät vaatteeni kastelivat hänetkin.

“Mä oon pilannu kaiken.”

A/n:
Mitä muutakaan sitä ihminen ruokiksella tekis, kun kirjottais fanficcii💀