Olimme päässeet Emilian luokse jo aikoja sitten. Koko matkan ajan hän oli selittänyt minulle siitä, miten ihana tuon luokkalainen Eetu oli. Ilmeisesti he aikoivat jonain päivänä nähdä vapaa-ajallakin. Miten tuo minua hieman pidempi tyttö oli ehtinyt jo tehdä tuttavuutta uuden "ihastuksensa" kanssa, vaikka olimme olleet koulussa vasta kaksi päivää? Siinä olikin meidän eromme. Itse keskityin lähinnä uuden koulun tavoille oppimiseen, kun tuo jahtasi poikia minkä ehti. Vasta nyt havahduin siihen, miten nopeasti aika oli kulunut.
"Ei helvetti!" Huudahdin, ja nousin äkkiä ystäväni sängyltä, keräten tavarani nopeasti.
"No? Mitä nyt?" Tuo ihmetteli.
"Mun piti olla yheksältä kotona." Huokaisin, tajuttuani kellon olevan jo kahta minuuttia vaille kotiintuloaikani.
"Rauhotu. Ei se nyt mitään haittaa jos vähän myöhästyt. Sitä paitsi, miks sun nyt ysiltä pitäis olla kotona?"
"En mä tiedä. Kyl mä pyysin et saisin olla pidempään." Mumisin vastaukseksi.
"Jäät nyt hetkeks vielä. Sä myöhästyt joka tapauksessa. Sä oot jo yläkoulussa, kyllähän sun nyt vähän pidempään pitäis saada olla ulkona." Tuo järkeili. En tiedä mikä minuun meni, sillä jostain kumman syystä suostuin tuon manipulointiin. Vasta kun kello lopulta lähestyi jo kymmentä, päätin lähteä kotiin.
"Mun pitää oikeesti mennä, nähään koulussa." Ilmoitin ystävälleni, kiiruhtaen laittamaan kenkiä.
Olin kieltämättä hieman hermostunut, sillä isä ei ollut vielä edes soittanut minulle. Kenties saisin kuulla kunniani kotiin päästyäni. Emme riidelleet kovin usein, se oli hyvin harvinaista. Rehellisesti sanottuna en edes muista, milloin olisimme viimeksi riidelleet. Se vain tuntui minusta niin turhalta ja järjettömältä touhulta, etten halunnut sitä edes tehdä. Olihan meilläkin tietysti erimielisyyksiä aina silloin tällöin, mutta ei mitään sen isompia riitoja. Toisaalta, harvoin tein mitään tyhmää, minkä vuoksi isän olisi tarvinnut minulle suuttua. Jälkeenpäin ajateltuna en edes ymmärrä, miksi päätin täysin tietoisesti uhmata tuon määräystä.
"Missäs sitä ollaan oltu?" Kuului olohuoneesta heti, kun sain asunnon oven auki.
"Emilialla." Vastasin, kuin se olisi ollut aivan päivänselvää.
"Kello on jo yli kymmenen, sä oot yli tunnin myöhässä." Hän huomautti, astuessaan eteiseen.
"Iskä oikeesti. Ysiltä? Tulin ysiltä kotiin kun olin vitosella." Päätin protestoida, yllättyen itsekin. Olin selvästi viettänyt liikaa aikaa Emilian kanssa.
"Entä sit? Mä sanoin sulle, et tuut yhdeksäks kotiin. Ja mä myös tarkotin sitä." Hän kumosi yritykseni. Päätin jättää asian siihen.
"Mä haluun vaan suojella sua, tiedäthän sen?" Hän lisäsi, nyökkäsin vastaukseksi.
"Joo, tiedän tiedän. Mut mä en oo enää mikään pikkutyttö. Muut varmaan naurais mulle, jos kuulis et joudun yhdeksäks kotiin."
"Voidaan keskustella sun kotiintuloajoistas sit joskus. Mut varmaan ymmärrät, et se saa nyt odottaa tän illan jälkeen." Tuo ilmoitti, saaden minut nyökkäämään.
"Oliks se Emilian idea jäädä pidempään?" Hän kysyi vielä, ennen kuin ehdin karata omaan huoneeseeni.
"Ei." Päätin puolustaa ystävääni, vaikka mitä väliä sillä oikeastaan edes oli?
"Jade hei. Sä et oikeen osaa valehdella." Isä sanoi, äänessään sekoitus myötätuntoa ja huvittuneisuutta.
"Mitä väliä sillä on, kenen idea se oli?"
"Mä en nyt oikeen tiedä miten sekin pitäs sanoa... Musta vaan tuntuu, ettei sen Emilian seura tee sulle kovin hyvää." Hän sanoi yllättäen, saaden minut katsomaan tätä, kasvoillani kyseenalaistava ilme.
أنت تقرأ
Sysimusta Paratiisi || Blind Channel
أدب الهواةSisältövaroitus! Yläkoulu, kenties yksi elämän jännittävimmistä ajoista. Kaikki ovat epävarmoja itsestään ja tulevaisuudestaan. Kaikki haluavat hyväksyntää, jotkut hakevat sitä joskus hieman väärin keinoin. 13-vuotias Jade joutuukin kurjaan kiertees...
