Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

50. Ikuisesti

Jouluaattoaamu, sankka lumipyry lähes esti koko näköyhteyden ikkunasta katsoessani. Vaikka olikin jouluaatto, lapsuusvuosien kohokohta, oloni oli aivan tavallinen. En tuntenut sitä samaa intoa kuin ennen, se oli menettänyt taikansa. Se oli vain päivä muiden joukossa. Makasin sängyssä, ja katselin ikkunasta näkynyttä lumipyryä. Kuulin isän hääräävän jotain keittiössä, mutta olin liian väsynyt häiriintyäkseni siitä. Olin ollut hereillä jo vähintään tunnin. En tiennyt mitä kello oli, mutta ulkona ainakin oli vielä pilkkopimeää. Keittiöstä kuului ensin äänekäs kolaus, ja sitten muutaman perkele. Kiroamisesta päätellen, isä luultavasti löi varpaansa pöydänjalkaan, tai jotain.

Lopulta nousin ylös, kun yläkerran huonokuuloinen naapuri alkoi soittaa joululauluja. Oli vain ajan kysymys, koska tuo menettäisi kuulonsa kokonaan. Toisinaan hän huusi puhelimeen niin, että ääni kantautui varmasti Etelä-Amerikkaan asti. Vaihdoin vaatteet, harjasin hiukset ja suuntasin ulos luolastani. Isä oli ilmeisesti suihkussa, ainakin kylppäristä kuuluneen ropinan perusteella. Istuin olohuoneen sohvalle, vailla minkäänlaista tekemistä. Nyt vasta ymmärsin, miten olin kasvanut kiinni puhelimeeni. Kun sitä ei ollut, olin hukassa. Luojan kiitos oli sentään loma. Mitä olisinkaan tehnyt, jos en olisi voinut kuunnella musiikkia bussimatkalla?

"Ai sä oot hereillä." Isä totesi, astuessaan ulos kylppäristä.

"Siltä näyttäis." Kommentoin tuon havaintoa.

"Hei mun pitiki sanoa. Lähetään sit joskus parin tunnin pääst Aleksille." Hän kertoi, katsoin häntä kyseenalaistaen.

"Eiks Aleksi ollu menossa sen porukoille?" Ihmettelin ääneen, mies kohautti olkiaan.

"Niin ne suunnitelmat vaan muuttuu."

Ja aivan kuten tuo sanoi, olimme nyt matkalla Aleksin luokse. En tiennyt, mistä yhtäkkinen suunnitelmien muutos johtui, tai miksei Aleksi ollut vanhempiensa luona. Mutta olikohan sillä loppujen lopuksi edes väliä? Ajoimme keskustan kautta, ja juutuimme suurimpaan jouluruuhkaan ikinä. Kaikki olivat ilmeisesti juuri samaan aikaan liikenteessä, siitä ei ollut epäilystä. Melko lyhyeeseen matkaan kului vähintään kolminkertainen aika normaaliin verrattuna. Siksi perille päästyämme, Aleksi ihmetteli ääneen, mikä ihme meillä oli kestänyt.

"Onks muista kuulunu vielä mitään?" Isä kysyi nuoremmalta mieheltä, kun olimme päässeet olohuoneeseen.

"Niko ja Minna on kai matkalla." Nuorempi kertoi, saaden isän nyökkäämään.

"Mitä ne täällä tekee? Eiks niilläkin oo jotain perhejuttuja joulusin?" Kysyin uteliaana.

"Ehkä yleensä, mut ei tänään." Aleksi totesi hymähtäen, ja kohauttaen olkiaan.

"Sitä paitsi, onhan tääkin perhe." Isä lisäsi hymy huulillaan. Miksi tuo nyt niin hyväntuulinen oli?

Kuten olin heidän puheistaan ehtinytkin jo päätellä, hetken kuluttua koko ryhmärämä oli saapunut paikalle. Emme olleet, ainakaan muistaakseni, ikinä viettäneet joulua näin. Yleensä aattona kaikki olivat omilla teillään, ja vasta uutena vuotena teimme jotain yhdessä. Mutta mitäpä valittamista tässä nyt olisi ollut? Pitkästä aikaa, osasin arvostaa heidän seuraansa. Ymmärsin, miten tärkeitä he minulle oikeasti olivat. Olin onnekas, vaikka se ei aina siltä tuntunutkaan. Olin onnekas, kun minulla oli tällainen perhe.

Olimme viettäneet aikaa pelaamalla, syömällä, juttelemalla ja jakamalla lahjoja. Vaikka alkuun kyseenalaistinkin hieman näitä järjestelyjä, oli minulla loppujen lopuksi oikein hauskaa. Olin jo ehtinyt unohtamaan, miten huono häviäjä isä oli. Alias ei tainnut olla tuon vahvuus. Vei vähintään vartin, ennen kuin tuo suostui jatkamaan elämäänsä häviämisen jälkeen. Joonas tietysti yllytti häntä entisestään, kuten arvata saattaa. Olimme seuranneet tilannetta huvittuneina, kunnes Aleksi oli muistuttanut lahjojen jakamisesta. Ja nyt istuin olohuoneen sohvalla, kädessäni isäni antama, kaunis pisaran muotoinen rubiini kaulakoru.