Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

12. Oonpas mä kömpelö

Saavuin viimein kahvilalle, jossa meidän piti Miron kanssa tavata. Olin hieman etuajassa, joten etsin meille hyvän pöydän. Selasin puhelintani ja odottelin pojan saapumista. Valitettavasti kuitenkin huomasin ovesta astuvan muita tuttuja. Emilia, sekä tämän kaksi uutta kaveria. Vaikka se miten julmalta tuntuikin ajatella niin, toivoin, etteivät he olisi tulleet. Näin Emilian katsovan minuun päin, mutta sitten he lähtivät toiseen suuntaan, toiselle puolelle kahvilaa. Ei edes pientä hymyä, ei käden heilautusta. Toinen hänen seuralaisistaan oli pitkähiuksinen blondi, jonka kasvojen väriä hädin tuskin erotti kaiken sen meikin alta. Toinen heistä oli lyhythiuksinen, luonnollisemman näköinen tyttö, jonka hiukset oli värjätty mustiksi. Hän oli kaunis.

"Ai sä oot täällä jo. Sori kun oon myöhässä. Etkai joutunu oottaa kauaa?" Tuttu pojan ääni kysyi, vasta nyt huomasin hänen saapuneen paikalle. Ravistelin itseni takaisin maan pinnalle, ja vastasin hänelle pienellä hymyllä.

"En mä kovin kauaa. En viittiny vielä tilata."

"No mut mennään sit tilaamaan." Hän naurahti, ja nousi saman tien ylös paikaltaan. Jätimme tavaramme pöydän ääreen, ja suuntasimme kohti tiskiä. Saatoin nähdä Emilian ystävien tuijottavan meitä.

Tilasimme haluamamme, jäimme odottamaan tiskin lähettyville. Itse en voinut sietää kahvia, joten siihen en luonnollisesti suostunut edes koskemaan. Poika lähinnä naureskeli yökkimiselleni, kun kuulin hänen tilauksensa. Kaikella kunnioituksella häntä kohtaan, tietysti. Odottaminen ei tuntunut edes niin pitkästyttävälle, kuin olisi voinut kuvitella. Hänen kanssaan oli helppo viihtyä, olihan hän sentään hauska ja huumorintajuinen. Mutta vaikka Emilia miten meitä yrittikin parittaa, en minä hänestä pitänyt sillä tavalla. Saimme viimein juomamme, lähdimme kävelemään kohti pöytää, johon olimme jättäneet tavaramme. Emme kuitenkaan päässeet sinne asti. Toinen Emilian kavereista, blondi, nimittäin käveli aivan suoraan minua päin, läikyttäen puolet juomastani paidalleni.

"Oho, sori. Oonpas mä kömpelö." Hän mutisi muka pahoillaan, mutta tuon ilme kertoi jotain aivan muuta. Virne tytön kasvoilla kertoi, että hän teki sen tasan tarkkaan tahallaan. Käännyin katsomaan Emilian pöydän suuntaan, näin hänen nauravan, yhdessä mustahiuksisen ystävänsä kanssa. En ollut uskoa silmiäni.

"Eipä mitään. Jos ens kerralla katot vähän etees." Sanoin hiljaiseen ääneen. Pian Miro kiiruhti luokseni, mukanaan kasa paperia. Tunsin, miten ihmiset ympärilläni tuijottivat. Heihin päin katsoessani, he kuitenkin käänsivät pian katseensa pois minusta. Virnuileva blondi lähti takaisin omaan pöytäänsä, selvästi tyytyväisenä itseensä.

"Mä voin tilata sulle uuden, jos haluut." Ystäväni tarjoutui, mutta pudistin päätäni ja lähdin kohti pöytäämme, pyyhkien samalla paitaani. Keittiöstä ilmestyi työntekijä, joka siivosi lattialle läikkyneet nesteet.

"Toi oli kyllä ihan perseestä. Ihan kun se ois tehny sen tahallaan." Miro tuhahti, kun pääsimme viimein istumaan. Märkä paita häiritsi, mutta en mahtanut sille mitään.

"Se oli varmaan vaan vahinko." Sanoin hänelle, vaikka oikeasti en ajatellut niin itsekään.

"Siis sehän-"

"Anna olla. Ei se niin iso juttu oo." Vakuutin hänelle, en halunnut aloittaa aiheesta avointa keskustelua. Totta kai olin ärsyyntynyt, ei se mikään vahinko ollut. Mutta vielä enemmän minua satutti Emilian reaktio. Hänhän oli paras ystäväni. Hän ei edes tullut paikalle kysymään, oliko kaikki hyvin. Hän vain nauraa räkätti. Olin niin vihainen. Tämä oli selvitettävä juurta jaksaen. Eikä vain tämä kahvilaepisodi, vaan ihan koko juttu. Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?

Vaikka Miro miten yritti piristää, ei siitä mitään tullut. Minun oli pakko päästä puhumaan Emilialle. Siinä oli ainoa asia, mitä päässäni enää liikkui. En yksinkertaisesti voinut jatkaa näin. En enää kyennyt ymmärtämään ystäväni käytöstä. Ymmärsin kyllä, että hän oli saanut uusia ystäviä, ja halusi tehdä heihin vaikutuksen. Mutta miksi se piti tehdä toisten kustannuksella? Vaikka miten paljon olin hänen tekojaan ja käytöstään yrittänyt katsoa läpi sormien, oli raja tullut viimein vastaan. Pojan yrittäessä jutella minulle, olin lähinnä mutissut jotain vastaukseksi. En ollut enää juttutuulella.

Viimein olin matkalla kotiin. En tahtonut mitään sen enempää, kuin suihkun ja puhtaan paidan. Miro tarjoutui saattamaan minut kotiin, mutta itsepäisesti olin sanonut selviäväni yksin. En ollut kovin seurallisella päällä, jos sitä ei vielä huomannut. Onneksi poika oli tuntunut ymmärtävän. Kieltämättä olin ollut hieman ilonpilaaja koko illan. Luojan kiitos tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tapasin Miron. Jos niin olisi ollut, tuskin olisimme nähneet enää toista kertaa. Ehkä oli huono idea ylipäätään päättää lähteä hänen kanssaan tänä päivänä. Itse asiassa, olin jo lähes onnistunut saamaan äidin pois ajatuksistani. Melkein. Nyt päässäni vain kummitteli toinen mörkö; paras ystäväni.

Miten hän saattoi vain hylätä minut näin? Mitä olin tehnyt väärin? Kävin päässäni läpi skenaarioita, jotka olisivat voineet johtaa tähän. Ehkä en vain riittänyt hänelle enää. Ehkä hän löysi uusia ja siistejä kavereita, eikä enää tarvinnut minua, tylsää lapsuudenystävää. Kenties meidän ei ollutkaan tarkoitus pysyä toistemme rinnalla ikuisesti. Kenties olimme pienempinä luvanneet toisillemme liikoja. Luvanneet jotain, mistä emme yksinkertaisesti kyenneet pitämään kiinni. Ehkä teidemme oli tarkoituskin erota, vaikka sen ajatteleminen tuntuikin veitsen iskulta selkään.

Kotiin päästyäni lukittauduin välittömästi kylppäriin, mukanani puhtaat yövaatteet. Lämmin vesi tuntui unelmalta ihoani vasten, erityisesti rankan päivän jälkeen. Olin väsynyt, täysin valmis menemään nukkumaan. Eri asia kuitenkin oli se, miten pian saisin unta. Jos ylipäätään saisin. Jostain syystä tuntui siltä, ettei seuraavana yönä juurikaan nukuttaisi. Minulle kun oli kehittynyt paha tapa käydä päivän tapahtumia läpi päässäni, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sekin oli melko uutta. En minä ennen sitä tehnyt. Mutta niin ne asiat vain muuttuvat. Sitä se yläkoulu kai tuottaa.