Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

10. Oma moka

Seisoskelimme rautatieasemalla isän kanssa, odottaen heidän saapumistaan. Tätini ja isovanhempani saapuisivat pian, sitten veisimme heidät hotellille. Olihan se nyt varmasti mukavampaa kulkea perheen kanssa, kuin harhailla ympäriinsä kalliin taksin perässä. Rehellisesti sanottuna en edes tiennyt, miksi olin lähtenyt isäni mukaan. Kyllä minä heidät vielä näkisin, mihin minun seuraani tarvittiin yhden automatkan ajaksi? Isä kuitenkin tahtoi minun lähtevän mukaan, joten tässä sitä nyt oltiin. Ei aikaakaan, kun kolme tuttua silmäparia ilmestyi juuri pysähtyneestä junasta.

"Voi Jade! Sähän oot kasvanut taas ihan hirveesti." Mummi hössötti, rutistaen kylkiluuni murusiksi.

"Milläs luokalla sä nyt taas olitkaan?" Vaari puolestaan uteli.

"Seiskalla." Kerroin, hieman jopa kiusaantunut hymy kasvoillani. Kävimme tämän läpi lähes joka kerta kun näimme.

"Vastahan sä olit eskarissa." Amanda naurahti halatessaan minua, onneksi hieman hellävaraisemmin.

Hetken kävelyn jälkeen pääsimme auton luokse, isä auttoi heitä heittelemään laukkujaan takaluukkuun. Itse istuin takapenkillä keskellä, jotta vaari pääsisi etupenkille. Tahdoin vain päästä kotiin, rentoutua ja unohtaa menneen viikon murheet. Olihan sentään perjantai. Valitettavasti tämä viikonloppu ei ollut, kuin muut vastaavat. Tähän aikaan vuodesta jouduin palaamaan elämäni kauheimpaan hetkeen, aina uudestaan ja uudestaan. Tietysti he halusivat osoittaa kunniaa menetetylle rakkaalleen. Mutta miksi he olivat keksineet kiduttaa itseään näin? Amanda yritti herätellä keskustelua kanssani, kun isovanhempani juttelivat isän kanssa.

"Miten sulla on sujunu yläkoulu?" Hän uteli, kasvoillaan pieni ja lämmin hymy.

"Siinähän se." Tokaisin olkiani kohauttaen.

"No toi kertookin paljon!" Hän sanoi sarkastisesti, mutta naurahti kuitenkin. Se sai minutkin hymähtämään pienesti.

"Se paikka on ihan okei. Ei mikään unelmien koulu, mutta enköhän mä siellä muutaman vuoden pärjää." Tarkensin hänen mielikseen.

"Kiva. Ootko löytäny kavereita?" Nainen jatkoi utelua. Eikö tuolle mikään riittänyt?

"Oon mä yhen. Ja on Emiliakin samassa koulussa." Kerroin hänelle, vaikkakin hieman arpoen viimeistä osaa.

"Vieläkö se Emilia harrastaa uintia? Oon nähny senkin viimeks kun olitte ihan vaahtosammuttimien kokosia." Amanda jatkoi hieman huvittuneena. Olimme joskus pieninä harrastaneet Emilian kanssa uintia samassa ryhmässä. Oma kiinnostukseni lakkasi, mutta ystäväni oli jatkanut lajin parissa vielä sen jälkeenkin.

"Lopetti just viime keväänä." Kerroin jopa hieman huokaisten. Miksi hänen piti kysellä niin paljon? Olin väsynyt ja tahdoin vain kotiin lepäämään.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, olimme matkalla kotiin. Istuin nyt etupenkillä, olimmehan vieneet muut hotellille. Vaikka se siltä kuulostaakin, en tietenkään vihannut sukulaisiani. Olin vain niin poikki pitkän viikon jälkeen, etten juuri nyt olisi jaksanut mitään ylimääräistä sähellystä. Miten minun olisi huomenna tarkoitus käydä jollain perhepäivällisellä, ja sen jälkeen vielä tavata Miro? Ajatuskin väsytti. Mutta ehkä se siitä vielä helpottaisi. Kenties Miron seura olisi juuri sitä, mitä nyt eniten tarvitsisin.

Ironista. Juuri olin valittanut siitä, miten tahdoin kotiin, miten tahdoin vain levätä. Kotiin päästyäni olin kuitenkin aivan tylsistynyt. Tuntui, ettei minulla ollut mitään tekemistä. Emilialle en voisi soittaa, sillä hän oli juuri hehkuttanut menevänsä Eetun luokse. Isäkään ei ollut menossa studiolle, joten kaipa minun oli vain keksittävä jotain tekemistä itsekseni. Sitten sain idean. Kiirehdin omaan huoneeseeni, pengoin esiin vanhan läppärini ja pamautin kannen auki. Siellä se oli kaapissani, lähinnä pölyä keräämässä.

Näytöllä näkyi kymmeniä tiedostoja, joita olin muutaman vuoden kuluessa sinne luonut. Olin aina pitänyt kirjoittamisesta, aivan ensimmäisistä kirjaimista ja koukeroista lähtien. Kaappini olivat täynnä vanhoja vihkoja, joihin olin rustannut vaikka ja mitä mielikuvitukseni tuotteita. Kun sain viimein oman läppärin joululahjaksi muutamia vuosia sitten, olin siirtynyt kirjoittamaan sinne. Viimeisimmästä kerrasta olikin jo hieman aikaa. Kaikkea sitä keksiikin tehdä, kun tylsistyy. Ei mennyt kauaa, kun olin jo aivan ajatusteni syövereissä, pohtimassa sopivia sanoja.

Aikaa oli vierähtänyt jo enemmän, kuin olin osannut edes kuvitella. Havahduin oveltani kuuluneeseen koputukseen. Isä se vain oli. Tuo ihmetteli, mitä oikein puuhasin, kun olin vetäytynyt aivan hiljaa omaan huoneeseeni. Kutsui hän minut lopulta syömäänkin. Olin kuitenkin niin syvällä näppäimistön kimpussa, että hädin tuskin edes kuulin tuon puhetta. Ei siis aikaakaan, kun mies ilmestyi uudestaan huoneeseeni.

"Sun ruokas on varmaan ihan jäähtyny jo. Hopi hopi." Hän hoputti, saaden vastaukseksi pelkän hymähdyksen.

"Jade." Isä sanoi hieman kovempaan ääneen, yrittäen saada huomioni. Viimein laskin läppärin kannen ja käännyin katsomaan häntä.

"Kiitos. Mee nyt syömään. Haluutko kattoa jonkun leffan?" Hän kysyi yllättäen.

"Mistä yhtäkkiä moinen idea?" Hymähdin huvittuneena.

"No kai mä nyt sentään tyttäreni seuraa saan haluta." Hän vastasi dramaattisesti, saaden minut nauramaan.

"Okei. Niin kauan kun ei katota Frozenia." Esitin vaatimukseni.

"Mitä vikaa siinä on? Sehän oli sun lemppari!" Isä naurahti.

"Nimenomaan oli. Sillon kun olin kaheksan." Jatkoin huvittuneena.

"Miten ois Titanic?" Päätin ehdottaa.

"Ei olis pitäny päästää sua Nikon luo yökylään." Hän sanoi dramaattisesti huokaisten, lopussa kuitenkin naurahtaen.

"Oma moka. Ja sitä paitsi se on hyvä leffa!" Puolustin bändin toista laulajaa. Kaikki kun tuntuivat tietävän, miten paljon tuo kyseistä elokuvaa rakasti. Lopulta pitkä blondi nosti kätensä ilmaan aselevon merkeiksi.

"No katotaan sit se Titanic. Mut se on sit sun vika kun se perkeleen Céline Dion jää taas seuraavaks viikoks pyörimään päähän."

A/n:
Heipä hei taas...

Mun on nyt pakko vähän hellittää julkaisutahtia. Totta kai ois ihanaa, jos pystyisin ylläpitämään sitä yks luku päivässä -tahtia, mut nyt just se ei oikeen onnistu. Huonoina päivinä en oo yksinkertasesti viitsinyt pakottaa itteäni kirjottamaan. Tääkin luku oli vähän pakolla väsätty, mikä on tietysti harmi. Siispä julkasen nyt tästä eteenpäin, ainakin jonkin aikaa, ihan vaan sillon kun se itestä tuntuu hyvältä. Toivon mukaan saan taas pian tahdista kiinni. Ja tää ei missään nimessä tarkota, et alkaisin julkaisemaan kerran kuussa, tai jotain. Tietysti yritän päästä jaloilleni niin pian kun mahdollista, ja tässä ohella yritän mahdollisimman usein saada lukua ulos.

Niinhän se vaan on, ettei pakottamalla saa mitään hyvää aikaan. Kyllä tää tästä taas lähtee pyörimään. Kiitos ja anteeks❤️