Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

46. Surkea isä

Jade oli ollut kateissa jo hieman vajaat neljä päivää, eikä tytöstä näkynyt merkkiäkään. Joel syytti itseään. Hän ajatteli olevansa huono isä. Ei auttanut, vaikka tuon ystävät miten olisivat häntä yrittäneet lohduttaa. Joel koki piinaavaa syyllisyyttä siitä, miten hän oli riidellyt rakkaan tyttärensä kanssa viimeksi hänet nähdessään. Ja nyt Jade oli poissa, kadonnut jälkiä jättämättä. Tietysti mies oli ensimmäisenä soittanut läpi kaikki mahdolliset paikat, joihin tyttö olisi voinut mennä. Miro ei tiennyt asiasta mitään, eikä pojan mukaan tuon ystävä Janikaan. Joonas oli keksinyt, että kenties Carola voisi tietää jotain. Kuten arvata saattaa, ei tuolla ollut harmainta aavistusta Jaden olinpaikasta. Epätoivoisena tytön isä oli yrittänyt kysyä jopa Emilialta, jääden ilman minkäänlaista apua.

Koko bändi istui studiolla, yrittäen tehdä töitä. Kun etsinnät eivät olleet tuottaneet minkäänlaista tulosta, olivat poliisit kehoittaneet Joelia jatkamaan arkeaan mahdollisimman normaalisti, heidän aloitellessa tutkintaa. Kuten arvata saattaa, ei työnteosta tullut mitään. Aleksi ja Joonas yrittivät epätoivoisesti saada asioita etenemään, mutta Joel ei kyennyt tekemään mitään. Miehen ajatukset harhailivat aivan muualla. Eihän se mikään ihme ollut, ottaen huomioon tuon tyttären tilanteen. Vaikka kaikki eivät sitä päällepäin tahtoneet näyttää, olivat muutkin bändin jäsenet aivan tolaltaan. Epätietoisuus oli musertava tunne.

"Mä oon ihan paska isä, enkö ookin?" Joel huokaisi, saaden muut studiolla olleet katsomaan tuon suuntaan säälien.

"Lopeta. Toi ei auta yhtään." Niko huomautti.

"Mitä jos se on kuollu? Jos se on tehny itelleen jotain?" Blondi jatkoi surkuttelua.

"Älä puhu tollasia. Se löytyy ihan varmasti." Tommi yritti lohduttaa, mutta pitkä laulaja pudisti päätään.

"Mä en ois saanu huutaa sille. Jos me ei oltais riidelty, niin ehkä tätä ei olis tapahtunu. Tää on mun syy. Mitä Juliakin oikeen ajattelis, jos tietäis?" Joel jatkoi, kuin ei olisi kuullut muiden sanoja ollenkaan.

"Toi ei oikeesti nyt auta. Ihan sama miten paljon sä itteäs syytät, se ei tuo Jadea takas. Nyt meidän pitää vaan antaa poliisien tehä työnsä, ja toivoa parasta. Se on fiksu tyttö, se pärjää varmasti." Olli liittyi lopulta keskusteluun.

"Mä käyn röökillä." Joel tuhahti, ja nousi sohvalta.

"Ethän sä ees polta." Joonas kyseenalaisti, jääden ilman vastausta.

Joel seisoi rakennuksen ulko-ovea suojaavassa katoksessa, ja veti keuhkoihinsa kasapäin myrkyllisiä aineita ja kemikaaleja. Se oli totta, ei hän oikeasti edes polttanut. Viimeiset päivät olivat vain saaneet tuon pään aivan sekaisin. Hän ei tiennyt mitä tehdä, ikään kuin olisi ajautunut umpikujaan. Mies ajatteli aina, että olisi ollut Jaden kannalta parempi vaihtoehto kasvaa pelkän äidin kanssa, kuin pelkän isän kanssa. Joel ei syyttänyt itseään vain Jaden katoamisesta, vaan myös elämisestä. Miksi juuri Julian täytyi kuolla, eikä hänen? Hän piti itseään epäonnistuneena isänä ja uskoi, että Jaden olisi ollut parempi ilman häntä äitinsä kanssa. Julia olisi tiennyt, mitä tehdä.

Kaikki nämä vuodet Joel oli kokenut suurta syyllisyyttä siitä, että oli elossa. Jos hän olisi voinut vaihtaa paikkoja Julian kanssa, olisi hän tehnyt sen täysin ilman harkintaa. Lapsen kasvattaminen oli jotain, mitä mies oli pelännyt. Pelkoa kuitenkin lievitti se, ettei hän ollut yksin, olihan hänellä sentään myös lapsen äiti auttamassa. Julian kuoltua, myös kaikki haaveet perheestä kuolivat. Tietysti Joel rakasti tytärtään yli kaiken, ja tahtoi suojella tuota maailman julmuudelta. Mutta hän ei uskonut kykenevänsä kasvattamaan pientä lasta yksin. Rakkaan kuolema mursi hänet täysin. Hän ei tahtonut elää. Hän piti oikeana ratkaisuna riistää oman henkensä ja jättää Jade bändin, perheensä, huomaan. He olisivat varmasti osanneet huolehtia lapsesta paremmin, kuin hän itse.

Kun Joel kertoi ajatuksistaan Joonakselle, oli tuo ottanut asian tietysti raskaasti. Kitaristi oli vaatinut ystäväänsä hakemaan apua, ja lopulta myös onnistui kääntämään tuon pään. Joelin ollessa kaikkein huonoimmillaan, pitivät muut bändin jäsenet huolta tämän tyttärestä. Kaikesta siitä pelosta huolimatta, Joel onnistui vielä kasaamaan itsensä. Hän päätti, ettei Julian kuolema saisi vaikuttaa Jaden lapsuuteen yhtään enempää kuin pakollista. Vaikka tämän äiti ei enää ollutkaan lähellä, täytyisi Jaden silti saada täydet mahdollisuudet elämään. Tietysti vanhemman menettäminen jätti kipeät jäljet tyttöön, mutta mitä olisikaan seurannut molempien vanhempien menettämisestä?

"Mitäs mietit?" Kuului yhtäkkiä tuttu ääni, jonka Joel tunnisti hattarapääksi. Joonas käveli ystävänsä luokse ja sytytti tupakan.

"Mitä jos se on oikeesti kuollu?" Miehistä vanhempi kysyi heikolla äänellä, mutta kitaristi ei sanonut mitään.

"Mä alan pikkuhiljaa kyseenalaistaa, toivonko ees et se löytyy. Totta helvetissä mä haluan et se on kunnossa ja palais kotiin. Mut mitä jos se ei oo? Mä en haluu enää ikinä saada sitä puhelua." Hän tuhahti.

"Ymmärrän. Mut just nyt sun on vaan pakko pitää pääs kasassa. Mä tiedän et se on ihan helvetin vaikeeta, ehkä mahdotonta, mut yritä. Me tarvitaan sua. Ja varmasti tarvii Jadekin, sit kun se löytyy." Heistä nuorempi sai viimein sanotuksi.

"Älä lupaile liikoja. Et sä voi tietää, onko se ees elossa. Se on ollu niin vitun romuna, ja mä huomasin sen ihan liian myöhään. Jos se on tehny itelleen jotain, en tuu ikinä antamaan itelleni anteeks." Joel sanoi, tuijottaen lumista asfalttia. Jouluun olisi enää pari päivää, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Yleensä he olisivat lähteneet Jaden kanssa Tampereelle Julian vanhempien ja Amandan luokse. Mutta nyt se ei tullut kuuloonkaan.

"Me ollaan sun tukena, tuli mitä tuli. Muista se. Pitäiskö mennä takas sisälle?"

Ja niin he palasivat muiden luokse hiljaiseen studioon. Kukaan ei sanonut sanaakaan, miehet loivat toinen toisensa jälkeen säälivän katseen Joeliin. Kenties he tiesivät, ettei nyt ehkä ollut oikea aika sanoille. Sen sijaan Niko päätyi nousemaan paikaltaan, ja halasi pitkää ystäväänsä. Joel oli lähellä sortua kyyneliin. Nämä päivät olivat olleet kuin suoraan miehen pahimmista painajaisista, ja nyt tuo halaus toden totta tuli tarpeeseen. Herkän hetken kuitenkin keskeytti puhelimen soittoääni, se oli peräisin Joelin puhelimesta.

"Joel Hokka." Tuo ilmoitti puheluun vastatessaan. Muut istuivat paikoillaan aivan hiljaa, seisomaan jäänyt Niko ei uskaltanut edes liikkua. Hän käänsi katseensa sohvalle istuneeseen Joonakseen, ja näki huolen tuon kasvoilla. Viimeksi tällaisessa tilanteessa puhelu ei tiennyt mitään hyvää, ja erityisesti Niko ja Joonas tiesivät sen.