Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

6. Mitä se sit teki?

Istuin täyteen ängetyssä bussissa, kuulokkeet korvissani. Katselin ikkunasta muuttuvaa maisemaa, pohtien päivän tapahtumia. Se aamuinen oli outoa, todella outoa. En saanut sitä mielestäni. Toinen mielessäni pyörinyt asia, oikeastaan ihminen, oli Emilia. Tietysti olin iloinen, että hän löysi itselleen muitakin kavereita, kuin vain minut. Mutta olihan se silti hieman tökerösti häneltä vain hylätä minut, ja täysin ilmoittamatta. Olin aivan hölmistyneenä odotellut häntä ruokalalla, mutta häntä ei vain näkynyt. En jaksanut riidellä tämän kanssa, joten olin antanut asian vain olla.

"Jääkaapis on ruokaa, mä lähen kohta studiolle." Isä huusi jostain päin asuntoa heti, kun olin päässyt ovesta sisään.

"Millon oot lähössä?" Kysyin häneltä.

"Ehkä vartin päästä. Miten niin?" Hän uteli, ilmestyessään makuuhuoneestaan näkyvilleni. En heti tiennyt, mitä sanoa.

"Kaikki hyvin?"

"On joo. Mä vaan... Mä halusin kysyä sulta yhestä jutusta." Mutisin, kiskoessani kenkää jalastani.

"Kysy pois vaan."

"Kuka on Elias?" Päätin kysyä aivan suoraan. Isä katsoi minua kyseenalaistaen.

"Mitä sä siitä tiedät?" Hän kysyi hieman epäileväisenä.

"No se siinä onkin, kun en tiedä. Mut mä haluun tietää. Kuka se on, ja miks te vihaatte sitä niin kovin?"

"Sä siis kuulit sen aamusen?" Isä varmisti, nyökkäsin vastaukseksi. Hän huokaisi syvään, selvästi miettien sanojaan.

"Ei sillä oo väliä. Se nyt vaan on hirvee tyyppi, eikä sun tarvii muuta tietää." Tuo selitti ympäripyöreästi.

"Hei ihan oikeesti! En mä oo enää mikään pentu. Mikset sä muka voi kertoa?" Kyseenalaistin hänen sanojaan.

"Koska sun ei tarvii tietää! Joitain asioita vaan on parempi olla tietämättä." Isä sanoi äänensävyllä, joka selvästi käski minun perääntyä. Sitä en kuitenkaan tehnyt.

"Tarviipas. Mä haluun tietää mistä on kyse, ja miks se on niin hirveen salaista, ettei edes Aleksi suostu kertomaan."

"Usko pois. Et sä haluu."

"Mä sanoin jo et haluun. Ihan sama mitä se on, mä haluan tietää. Kerro nyt vaan." Sen sanottuani mies huokaisi jälleen, ja hieroi kasvojaan turhautuneena.

"Mä sit oikeesti varotin sua." Hän sanoi vielä viimeisen kerran, vastasin pienellä nyökkäyksellä.

"Mennään vaikka olohuoneeseen. Se on pitkä juttu." Ja niin me sitten myös teimme. Istuimme sohvalla, huone oli täysin hiljainen. Isä selvästi mietti, mitä sanoisi.

"Puhuko äiti sulle ikinä siitä, kun se asu Espanjassa entisen poikaystävänsä kanssa?" Hän aloitti. Vastasin nyökkäyksellä.

"Se tuskin kerto sulle ihan koko totuutta. Kukapa sellasest nyt pienelle lapselle kertois." Isä pohjusti asiaansa.

"Oliks Elias sit se entinen poikaystävä?" Kysyin, saaden hänet nyökkäämään.

"Niiden suhde oli aika kivinen. Elias ei ollutkaan ihan sellanen, mitä sun äitis luuli. Ja sen takia me tavattiinkin. Se lähti Espanjasta nimenomaan Eliaksen takia, ja muutti tänne Ouluun. Elias teki sellasia asioita, joita ketään ei ansaitsis kokea." Hän selitti.

"Mitä se sit teki?" Jatkoin utelua.

"No sanotaan vaikka niin, et se ei oikeen osannu lopettaa ajoissa. Se oli äitis mukaan tosi äkkipikanen ja arvaamaton. Mut jotenkin ihmeen kaupalla se selvis siitäkin kun koira veräjästä. Lopulta se joutu vankilaan murhasta." Isä kertoi.

"Tunsitteks te sen uhrin?" Kysyin, edelleen hieman ihmeissäni kaikesta kuulemastani. Hän ei sanonut mitään hetkeen, eikä kyennyt edes katsomaan minuun.

"Säkin tunsit." Tuon kuultuani katsoin isää kummastellen. En ymmärtänyt.

"Sä olit niin pieni, ettei sulle voinu kertoa totuutta." Hän sanoi murtuneella äänellä. Palaset loksahtivat kohdilleen päässäni, enkä pitänyt niiden muodostamasta kokonaiskuvasta. Minulle väitettiin aina, että hän kuoli onnettomuudessa. Olin elänyt siinä uskossa, että äiti kuoli jonkin typerän kolarin yhteydessä. En tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mitä ajatella.

"Mikset sä aikasemmin kertonu?" Kysyin, pidellen kyyneliä.

"Sä olit 6-vuotias. En mä voinu sulle sanoa, että äidin tappo väkivaltainen ex-poikaystävä. Mä tavallaan toivoin, etten joutuis ikinä kertomaan." Isä kertoi, istuessaan lähemmäs minua, kaapaten minut turvalliseen syleilyynsä. Annoin viimein kyynelten valua kasvoilleni, kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen. Tunsin sen jälleen. Jokin sisälläni oli revitty auki, kuin vanha haava. Haava, jonka olemassaoloa en aina edes muistanut. Tällaisina hetkinä se alkoi vuotaa uudestaan, maalaten kaiken koskettamansa verenpunaiseksi.

"Mun pitää lähteä. Tuutko mukaan?" Hän sanoi hetken kuluttua, kun olimme molemmat rauhoittuneet hieman. Häntä katsoessani huomasin, että tämän silmät punoittivat, kasvot olivat kyynelten kastelemat.

"En mä. Mulla on aika paljon hommaa." Keksin päästäni. Halusin olla yksin edes hetken, selvittää ajatuksiani.

"Ootko ihan varma? En tiiä kannattaako sun olla yksin." Tämä epäröi.

"Oon. Soitan vaikka Emilialle, jos kaipaan seuraa."

Isän lähdettyä olin jäänyt yksin tyhjään asuntoon. Vaikka talo oli tyhjä, pääni sen sijaan oli täynnä toinen toistaan sekavampia ajatuksia. En saanut niistä selkoa. Lopulta päädyin soittamaan Emilialle. Meidän oli nähtävä kasvotusten, heti. Pääni räjähtäisi, jos en pian pääsisi purkamaan ajatuksiani. Pieni ongelma siinä vain oli. Hän ei nimittäin vastannut soittoihini, tai nähnyt viestejäni. Se oli outoa, sillä yleensä tuon tavoitti helposti. Ehkä hän ei vain kuullut puhelimen soivan?

En voinut muuta kuin lähteä itse tämän luokse. Minun oli pakko päästä puhumaan hänelle. En ole ikinä eläessäni kävellyt niin lujaa kuin sillä matkalla. Olin shokissa, saatoin tuntea jalkojeni tärinän. Lopulta kuitenkin selvisin määränpäähäni. Oven avasi, hetken viiveellä, Emilian äiti. Tuo taisi huomata kyynelten tahrimat kasvoni.

"Ai Jade, moikka! Mitäs- Onhan kaikki hyvin?"

"On. Onks Emilia kotona?" Kysyin kiireesti, saaden osakseni hieman huolestuneen näköisen katseen.

"Tuolla se on sen huoneessa. Tuu vaan peremmälle." Heti tuon kuultuani astelin eteiseen, kiskoin kengät jalastani ja kiirehdin ystäväni huoneen ovelle.

"Mitä nyt taas- Jade? Wou! Mitä on tapahtunu?"