Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

47. Ei enää ikinä

Olin menettänyt ajantajuni. En ollut varma, miten kauan olin ollut lukittuna siihen kellariin. Aloin olla varma siitä, ettei kukaan tulisi minua löytämään. En edelleenkään tiennyt, mitä Elias minusta tahtoi. Ymmärsin vain, että kyseessä oli jokin epätoivoinen kostoyritys isälleni. Mutta jos mies ei aikonut tappaa minua, niin mitä tuon päässä sitten liikkui? Isästä puheenollen, olisin tehnyt mitä vain voidakseni nähdä hänet. Kellariin suljettuna, minulla riitti aikaa pohtia menneitä tapahtumia. Oli typerää riidellä niin, miten me hänen kanssaan riitelimme. Pahinta tilanteessa oli se, että se riitainen ilta saattoi olla viimeinen kertaa, kun hänet ikinä näkisin. Olisin tehnyt mitä vain voidakseni halata häntä vielä kerran.

Elias oli paljastunut päivä päivältä sairaammaksi ja katkeroituneemmaksi. Tuo selitti jatkuvasti siitä, miten en ymmärtänyt mitään, ja miten isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Uskoiko hän oikeasti niin? Oliko hän oikeasti niin päästään sekaisin, että syytti isää kaikesta? Hänhän se äidin tappoi, ja sitä ennen työnsi luotaan. Tuo kusipää yritti jatkuvasti vakuuttaa minua siitä, etteivät asiat olleet niin yksinkertaisia, ja että äiti rakasti häntä eikä isää. Jo pelkkä ajatus kuulosti hullulta, ottaen huomioon kaiken sen, mitä olin heidän suhteestaan kuullut. Miksi minun pitikin sotkeutua tähän?

Kellarissa oli pimeää ja kylmää, mielikuvitukseni temppuili. Välillä tuntui siltä, kuin jokin olisi koskettanut minua, tai kuin jokin olisi tuijottanut. Tiesin kyllä, että olin huoneessa yksin. Olinhan minä ehtinyt ympärilleni katsella, kun Elias kävi silloin tällöin kellarissa ja laittoi valot päälle. Olin tulla hulluksi, vaikka toisinaan tuntui, kuin olisin ollut sellainen jo ajat sitten. Toivoin vain voivani kadota. En uskonut pääseväni siitä kirotusta huoneesta ulos enää ikinä, joten toivoin vain kuolevani sinne. Olisihan sekin ollut parempi vaihtoehto, kuin elää loppuelämä jonkun psykopaatin armoilla.

Päivä eteni samaan tapaan, kuin aiemmatkin; Elias kävi kellarissa muutaman kerran juttelemassa ja tuomassa ruokaa. Tuo ei ilmeisesti oikeasti aikonut tappaa minua. Ei ehkä tule edes yllätyksenä, etteivät tuon pöperöt houkutelleet pätkän vertaa. Siispä ryhdyin mieluummin nälkälakkoon, kuin olisin antanut periksi. Siitä johtuen oloni alkoi olla jo heikko, enkä tiennyt mitä tehdä. Poikkeuksellista kuitenkin oli se, että tuo ilmestyi luokseni kerran enemmän, kuin aiempina päivinä. Siinä hän nyt seisoi edessäni, sanaakaan sanomatta. Hiljaisuus oli painostava.

"No? Siihenkö aattelit jäädä tuijottamaan?" Tuhahdin lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.

"Ruokkivaa kättä ei kannata purra." Tuo sanoi, aivan omissa maailmoissaan. Nytkö hän oli päättänyt ryhtyä murhaajan ja kidnappaajan lisäksi vielä runoilijaksikin?

"No, ylös siitä! Tää tarjous ei toistu." Mies ärähti, nousin nopeasti jaloilleni, lähes kaatuen prosessissa.

"Noni, tassua toisen eteen." Hän tiuskaisi, ja vilautti asettaan. Aivan kuin olisin muka ehtinyt unohtaa, että miehellä oli sellainenkin.

En tiennyt, mistä oli kyse. Ei hän aiemmin ollut minua päästänyt ulos. Nyt tuo kuitenkin johdatti minua ylös portaikkoon, ja sieltä mökin olohuoneeseen. Ikkunoiden sälekaihtimet oli suljettu, ja kaikki valot sammutettu. Mies oli hermostunut, ja antoi itsestään vainoharhaisen kuvan. Toisaalta, oliko se ihme? Ei olisi mikään ihme, jos karma koputtelisi tämän oveen. Olihan hän sentään tehnyt paljon kyseenalaisia asioita, kuten tappanut entisen tyttöystävänsä ja kidnapannut tämän lapsen. Ei aivan täysjärkisen puuhaa, eihän?

"Mitä tää on?" Uskaltauduin lopulta kysymään. Istuin olohuoneen sohvalla, miehen istuutuessa tuolille parin metrin päähän, ase yhä kädessään.

"Kertoko Joel koskaan siitä, miten se tapas Julian?" Elias kysyi yllättäen, ohittaen kysymykseni täysin.

"Ne tapas kun äiti lähti Espanjasta sun takia. Miten niin?" Kyseenalaistin häntä. Tuo vain naurahti ivallisesti.

"Totta kai ne on jättäny kertomatta sen, miten paskasti Joel sun äitiäs kohteli." Mies hymähti.

"Paraskin puhuja."

"Joelhan vihas Juliaa. Ja sit se yhtäkkiä muka "rakastu" siihen. Kai säkin ymmärrät, miten tyhmältä toi kuulostaa?" Itse asiassa, kyllä Joonas ja Niko olivat kertoneet minulle vanhempieni hieman kivisestä alusta. Mutta oliko sillä väliä? Isä rakasti äitiä, ja äiti isää. Totta puhuen, olihan tilanteessa jotain tuttua. Ei Carolakaan minua alkuun kovin reilusti kohdellut, ja silti tuosta oli tullut ensimmäinen tyttöystäväni. Voi, miten tahdoinkaan nähdä hänet vielä kerran.

"Mut arvaas mitä. Äiti vihas sua vielä enemmän." Päätin sanoa.

"Turpa kiinni! Sä et ymmärrä näistä asioista yhtään mitään." Elias ärähti, saaden minut hätkähtämään hieman. Mies oli sanomassa vielä jotain, kunnes nopeasti vahvistuva ääni ulkoa keskeytti tuon aikeet. Ne olivat sireenien ääniä. En ollut uskoa sitä todeksi. Hetken jo aloin epäillä, kuulinko vain harhoja. Sitten asia varmistui. Suljettujen sälekaihtimien raoista, mökin sisälle heijastuivat sinisinä vilkkuvat valot.

Elias käveli ympäriinsä hermostuneena, hokien jotain, mistä en saanut mitään selvää. Tuo oli niin vihaisen ja samalla hätääntyneen näköinen. En uskaltanut liikkua tai avata suutani, en halunnut provosoida häntä tekemään mitään tyhmää. Hetken sireenien soiton jälkeen, kuuluivat ensimmäiset käskytykset. Eliasta käskettiin astumaan ulos talosta kädet näkyvillä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan tuo sinkoili sinne tänne, ja kyttäsi ikkunoista pihalle.

"Helvetin helvetti!" Mies raivosi.

"Eiks ois kaikkien kannalta paras, jos vaan menisit ulos suosiolla?" Ehdotin tärisevään ääneen. Elias kääntyi puoleeni niin äkkinäisesti, että sydämeni jätti lyönnin välistä.

"Hiljaa! Mä en jumalauta mee linnaan enää ikinä!" Tuon sanottuaan, kuului ulkoa uusi sarja käskytyksiä.

"Painukaa helvettiin mun tontilta!" Järkensä menettänyt Elias huusi suljetun oven luona.

"Eih. Ei ei ei ei, ei!" Hän repi hiuksiaan paniikinomaisesti.

Ulkoa kuului viimeinen käskytys, viimeinen varoitus. Siitäkään huolimatta mies ei suostunut ulkona odottavien poliisien vaatimuksiin. Tilanne voisi riistäytyä käsistä pahasti, hetkenä minä hyvänsä. Elias voisi tehdä jotain arvaamatonta, jotain peruuttamatonta. Sitten se tapahtui.

"Mä en mee kiven sisään enää uudestaan! En jumalauta!" Hän huusi vielä viimeisen kerran, ja kohotti aseensa ohimolleen. En ehtinyt hahmottaa, mitä oikein tapahtui. Kuului valtava pamahdus, mies putosi elottomana lattialle. Vaalea matto tuon alla muuttui nopeasti punaiseksi. Normaalisti yhdistin veren näkemisen helpotukseen, mutta nyt tahdoin lähinnä oksentaa. Pian mökin ovi pamahti auki, ja sisään astui joukko luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja. Se oli viimeinen asia, mitä näin ennen kuin kaikki pimeni. Se oli viimein ohi.