Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

15. Se tais olla siinä

"Ei tää nyt vaan toimi! Pidetään tauko." Isä tuhahti astuessaan ulos studion puolelta, ja lähti sitten käymään ulkona. Olin tullut koulusta suoraan treenikselle, eihän minulla mitään muutakaan tekemistä ollut. Joonas lähti käymään kaupassa, mukanaan Niko ja Aleksi. Siispä jäin kolmistaan Ollin ja Tommin kanssa.

"Mitäs kouluun kuulu?" Basisti kysyi, istuessaan viereeni sohvalle. Tommi sähelsi vielä studion puolella jotain.

"Ei sinne kai mitään erikoista." Totesin olkiani kohauttaen. Olin edelleen hieman omissa maailmoissani päivän jäljiltä.

"Onks kaikki hyvin?" Tuo päätyi kysymään, saaden minut katsomaan häneen kummastellen.

"Miks ei olis?" Kyseenalaistin häntä.

"Oot vaan ollu vähän vaisu." Hän hymähti.

"Ai." Mutisin lähinnä itsekseni.

"Kai tiiät olevas huono valehtelija?"

"Jep."

"Mikä sun mieltäs sit painaa?" Mies ei lakannut kyselemästä. Siispä päätin kertoa hänelle.

"Emilia. Me riideltiin ja... No... Se tais olla siinä." Sanoin huokaisten.

"Mitä sä tolla tarkotat?" Hän kummasteli.

"En usko, et meidän välejä voi enää korjata." Sen sanottuani kyyneleet uhkasivat jälleen murtaa niitä pidelleen padon. Pidättelin niitä parhaani mukaan, mutta lakkasin yrittämästä, kun Olli veti minut lämpimään halaukseen. Turhaa sitä kai oli estellä. Miksi sen ajatteleminen sattui niin paljon?

"Kyllä te sen vielä saatte sovittua." Basisti vakuutteli, mutta pudistin vain päätäni.

"Mitä jos mä en enää ees halua sopia?" Totta puhuen en tiennyt, mitä mieltä koko tilanteesta olin. Tietyllä tapaa olin helpottunut, ettei minut tarvitsisi enää murehtia hylätyksi tulemista. Se tapahtui jo. Toisaalta taas tahdoin vain palata hänen luokseen ja pyytää anteeksi. Toivoen, että kaikki voisi palata ennalleen.

"Mitäs täällä synkistellään?" Kuului Tommin lähestyvä ääni.

"Ihmissuhdeongelmia."

Lopulta kaikki olivat palanneet treenikselle, nyt he olivat taas täydessä työn touhussa. Itse vain makasin sohvalla kännykkää selaillen. Mitäpä muutakaan muka olisin tehnyt? Tällä hetkellä isäni ja Joonaksen kovaääninen kinastelu tosin vei huomioni. He istuivat kaikki kanssani oleskelutilassa, yrittäen pohtia uudestaan jonkin laulun sanoja. Vahvatahtoinen isäni oli yhtä mieltä, hattarapäinen kitaristi toista. Kaikkia nauratti, mutta kukaan ei viitsinyt nauraa. Jonkun mielestä olisi pitänyt yrittää saada heidät lopettamaan riitely. Me puolestamme koimme tilanteen lähinnä huvittavaksi. Nuo kun saivat riidan aikaan pienimmästäkin asiasta. Hehän kinastelivat kuin vanha aviopari. Tai kaksi esikouluikäistä poikaa.

"Luupää. Ei toi vaan sovi tohon kohtaan. Mun mielestä-"

"No mun mielestä se sopii, vanuaivo."

"Siis eiks sulla oo minkäänlaista sävelkorvaa?"

"Paraskin puhuja." Isä tuhahti ja risti kätensä, saaden meidät viimein nauramaan.

"Ei se nyt niin vakavaa oo. Jos tehään vaikka niin, et kokeillaan siihen jotain muuta, ja jos ei keksitä mitään parempaa, ni sit pidetään toi?" Niko otti rauhanneuvottelijan roolin, kun oli ensin itse hieman rauhoittunut. Lopulta kumpikin osapuoli hyväksyi ratkaisun. Ja niin he palasivat taas yhteistuumin takaisin työn touhuun, ihan kuin äskeistä ei olisi edes tapahtunut.

Pitkän päivän jälkeen lähdimme viimein kotiin Joonaksen kyydillä. Isän istuessa pelkääjän paikalla, jäi minulle ainoaksi vaihtoehdoksi takapenkki. Tässä seurassa olin tosin jo ehtinyt tottua olemaan takapenkin presidentti. Miehet juttelivat kiihkeästi jostain, minä seurasin sivusta. Silloin tällöin Joonas saattoi kysyä minulta jotain, sen jälkeen palaten juttelemaan isälle. Vaikka matka ei ollutkaan kovin pitkä, olin ehtinyt jo uppoutumaan täysin omiin maailmoihini. Palasin todellisuuteen vasta, kun lapsellisesti kikattava hattarapää uhkasi jättää minut autoon yöksi. Siispä ponkaisin itseni nopeasti ylös ja loikkasin ulos autosta.

Hyvästelimme Joonaksen ja suuntasimme omaan asuntoomme. Tuntui hassulta asua aivan tuon naapurissa. Toisaalta, mitäpä minä siitä valittaisin? Hauskaahan se vain oli. Unohtamatta tietysti sitä, miten kitaristi usein kyyditsi minua, kun isä ei siihen kyennyt. Kaiken kaikkiaan järjestelymme toimivat oikein hyvin, olin onnekas. Minulla ei ehkä ollut äitiä, mutta oli minulla sentään isä ja tämän ystävät, joista oli ehtinyt muodostumaan minulle uusi perhe. Perhe, jota rakastin yli kaiken.

Kotiin päästyämme, eristäydyin lähes välittömästi omaan huoneeseeni. Olin väsynyt, tahdoin vain lämpimän peiton alle turvaan maailman kylmyydeltä. Tarvitsin hyvät yöunet. Muuta en juuri sillä hetkellä edes osannut kaivata. Siispä hampaiden pesun ja vaatteiden vaihdon jälkeen heittäydyin välittömästi omaan, pehmeään sänkyyni. Viestittelin hetken Miron kanssa, ennen kuin laitoin puhelimen lataukseen ja suljin silmäni. Eri asia olikin sitten se, miten pian saisin unta. Jostain syystä en uskonut, että saisin tahtomiani, hyviä yöunia. Ja kuten arvata saattaa, turhankin paljon aikaa vei se, kun pyörin levottomasti asentoa vaihdellen. Jonkin ihmeen kaupalla kuitenkin onnistuin lopulta nukahtamaan.

"Oota nyt vähän!" Huusin edessäni tarpovalle tytölle. Tuo vain hihitti kärsimykselleni.

"Me myöhästytään, jos sä laahustat tota vauhtia." Emilia tokaisi, viittoen minua luokseen. Sitähän minä koko ajan yritinkin, mutta tuo käveli kuin mikäkin pikajuoksija.

"Epäreilua, sulla on pidemmät jalat." Mumisin tyytymättömänä, lopulta ystäväni pysähtyi odottamaan.

Olimme vasta muutamaa kuukautta aiemmin astuneet ensimmäisen kerran sisään koulun ovista. Silloin kaikki oli uutta ja jännittävää, mutta nyt se oli jo rutiiniksi muodostunutta arkea. Jonkin uuden into oli jo ehtinyt haihtumaan, eikä koulu enää tuntunutkaan niin hienolta ja jännittävältä. Ensimmäinen luokka, ensimmäinen vuosi koulussa. Olihan siinä totuteltavaa, mutta pian aloimme jo oppia talon tavoille. Olin iloinen, että pääsin kokemaan tämän juuri Emilian kanssa. Olimme tunteneet päiväkodista asti, ja nyt jatkaisimme yhdessä taivaltamme pitkällä tiellä, jota kai koulunkäynniksikin kutsutaan.

Olimme parhaat ystävät, mikään ei voisi meitä erottaa. Eihän?

A/n:

Elossa ollaan edelleen, vaikka mun käyttäjän perusteella vois luulla jotain muuta...

Pahoittelut epäaktiivisuudesta. En oo taas kirjottanut sanaakaan varmaan viikkoon, joten tääkin sit tuli aika myöhään. En oo siihen yksinkertaisesti pystynyt, vaikka miten oisin halunnut. Ja vaikka yks luku päivässä kuulostaakin jo ajatuksena aika hurjalta, se oli ennen vähän niin kun mun juttu. Siks tuntuu erityisen hassulta, ja ehkä jopa vähän pahalta, ettei nyt oo ollut jaksamista siihen. Suoraan sanottuna en edes tiedä, pääsenkö enää siihen rytmiin kiinni. Mutta toivottavasti se nyt ei kuitenkaan aja teitä pois tän tarinan parista. Oon edelleen kiitollinen, kun ootte seurailleet mun höpinöitä <3

Ja tästä julkaisuajasta ei tarvii edes puhua, heh. Nyt oli vaan sellanen fiilis, että tää oli pakko kirjoittaa loppuun, ja saada jotain julkaistua. Eipä mulla varmaan muuta. Hyvää yötä tai huomenta, millon ikinä tätä luettekaan. Ootte ihania <3