Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

49. Miten menee?

Dissosiatiivinen muistinmenetys, tuo mielen omituinen tapa suojella itseään. En edelleenkään muistanut tapahtumista mitään, eikä minusta siksi ollut juurikaan apua, kun poliisit kyselivät tapahtumien kulkua. Muistoni rajoittuivat edelleen niihin samoihin raameihin, kuin aiemminkin; Elias, mökki ja kellari. Muistin kyllä, että tuolla oli myös ase, mutta en muistanut hänen koskaan käyttäneen sitä. Siksi olin hämilläni kuullessani, että tuo oli tappanut itsensä sillä samaisella aseella, ja vieläpä aivan silmieni edessä. Aukko muistissani häiritsi. Voisi luulla, että sellainen tapahtuma ei aivan hetkessä unohdu.

Huomenna olisi jouluaatto. Tavoistamme poiketen, emme aikoneet lähteä Tampereelle. Viettäisimme sen aivan kahdestaan. Juuri nyt sillä ei ollut mitään väliä. Jouluaatto kun sijoittui ajatusteni listalla melko alas. Makasin sängyssäni, tuijotin sitä samaista maaliläikkää katossani. Olin yksin kotona, sillä isä oli lähtenyt käymään jossain. En tiennyt mihin hän oli lähtenyt, sillä hän ei kertonut mitään. Oloni oli turtunut. Olin viime päivien aikana käynyt läpi niin monia tunteita, että nyt en tuntenut juuri mitään. Minä vain olin.

Istuin keittiössä ja pakotin ruokaa kurkustani alas. Ei minulla ollut ruokahalua, mutta pakko se kai oli. Isä oli ilmoittanut, että hänellä menisi vielä jonkin aikaa. Nyt hän oli jopa kertonut lähtevänsä suoraan studiolle, sieltä missä hän nyt ikinä olikaan. Ensimmäisen kokonaisen päivän sairaalasta päästyäni, isä oli viettänyt tiiviisti kotona kanssani. Mitään vakavaa ei ollut edes sattunut, joten sain lähteä jo samana iltana, kun minut oltiin sinne viety. Tänään isä oli kuitenkin lähtenyt jo aikaisin aamusta, ja jättänyt tyystin kertomatta mihin. Hätkähdin hieman, kuullessani ovikellon soivan.

Nousin pöydän äärestä ja matelin eteiseen. Koska olin kenties ottanut opikseni varovaisuuden suhteen, päätin ensin katsoa ovisilmästä. Ties kuka siellä oven toisella puolen olisi voinut vaania. Tai sitten minusta oli tullut vainoharhainen. Onnekseni huomasin, että siellä seisoskelivatkin vain Olli ja Aleksi. Totta puhuen, he eivät näyttäneet kovin uhkaavilta, tai suurelta turvallisuusriskiltä. Siispä päätin avata oven.

"Moikka. Mitäs te täällä?" Kysyin uteliaana.

"Oltiin lähössä studiolle, ja isäs pyys ajaa tätä kautta." Olli kertoi, vastasin pienellä nyökkäyksellä.

"Ai." Sanoin hieman ihmeissäni.

"No, sä näytät olevan hengissä, joten ehkä me sit lähetään. Ellet sit sattumoisin lähe mukaan."

Ja niin olin, syystä tai toisesta, matkalla studiolle. Enhän minä siellä mitään erityistä tekisi. Mutta juuri nyt, en tahtonut olla yksin. Siispä lähdin mielelläni heidän mukaansa. Ja mitä parempaa tekemistä minulla muka oli? Ei minulla ollut tällä hetkellä edes puhelinta, sillä Elias oli viskannut sen jonnekin. Siksi tuntui pahalta, etten ollut voinut ottaa yhteyttä Carolaan tai Miroon. Mutta ehkä he sen ymmärtäisivät, kun lopulta siitä kuulisivat. Automatka oli hiljainen. Kukaan ei puhunut, ainoat äänet kuuluivat radiosta, sekä auton ulkopuolella käyneestä liikenteestä.

Studiolle saavuttuamme, olivat kaikki muut jo paikalla, mukaan lukien isäni. Heittäydyinkin välittömästi tuon viereen sohvalle. Vaikka ennen tapahtunutta olin häntä kenties hieman vältellytkin, nyt osasin arvostaa hänen seuraansa. Ehkä pelkäsin jääväni taas yksin. Se oli jotain, mitä en halunnut tapahtuvan enää uudestaan. Miehet eivät juurikaan edes tehneet töitä, lähinnä vain juttelivat.

"Noh... Miten menee?" Niko kysyi yllättäen minulta, kohautin olkiani.

"Siinähän se kai. Edelleenkään en muista mitään, mitä sillon tapahtu. Se häiritsee." Kerroin niin kuin asiat olivat.

"Mut sä kuitenkin muistat, miten sinne mökille päädyit, ja et olit siel useemman päivän?" Tommi varmisti, nyökkäsin pienesti.

"Mä muistan kaiken siihen asti, kun... No, mitä sillon sit tapahtukaan. Seuraava muistikuva on sairaalasta." Selitin heille.

"Musta oikeestaan tuntuu jopa vähän pahalta sen Eliaksen puolesta." Totesin huokaisten, saaden puoleeni sarjan lähes järkyttyneitä katseita.

"Voi kuule. Se paska sai just sen minkä ansaitsi." Isä tuhahti vierestäni.

"Jep, Joel on ihan oikeessa. Kaikille parempi näin." Joonas myötäili isän näkemystä.

"Mut mä vaan mietin sitä, et ehkä se ei oikeesti ollu paha ihminen. Epätasapainoinen se todellakin oli, ja siks mä vaan mietin, et ymmärsköhän se edes ite mitä se teki. Älkääkä nyt siis ymmärtäkö väärin. Totta kai mä vihaan sitä sen tekojen takia, eikä niitä vois ikinä antaa anteeks. Mut kuitenkin." Avasin toteamustani.

"No sehän nyt on päivänselvää, ettei se ollu ihan järjissään." Aleksi kommentoi.

"Joo, mut silti. Se selitti mulle kaikkea, ihan niinku se ois oikeesti ite uskonu niihin sanoihin." Tarkensin hieman.

"Mitä kaikkea se sit selitti?" Olli päätti kysyä.

"Sitä miten äiti rakasti edelleen sitä eikä iskää, ja sitä miten se syytti iskää kaikesta. Se oikeesti kuulosti siltä, kun ois elänyt siinä uskossa, et kaikki oli sun syytä." Kerroin, ja käännyin lopuksi katsomaan isääni.

"Muuten ihan hyvä teoria, mut se oli kusipää jo ennen kun äitis lähti Espanjasta. Eihän se sieltä ois muuten lähteny." Joonas kumosi arveluni. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus.

"Se myös sano et mulla on äidin temperamentti." Hymähdin lopulta, yrittäen keventää tunnelmaa.

"No siinä se oli kyllä ihan oikeessa." Isä totesi huvittuneena, saaden myös muutaman muun naurahtamaan.

"Se kerto mulle kaikkee äidin nuoruudesta. Tai lähinnä siitä, miten ne tapas, ja kaikkee sellasta." Kerroin hetken kuluttua.

"No jos oot kuullu vaan sen näkökulmasta, niin sit oot kyllä saanu ykspuolisen kuvan." Aleksi totesi naurahtaen.

"Äitis oli villi tapaus sun iässä, ja vähän vanhempanakin. Kerran se pisti mut jopa hyppäämään ikkunasta yksissä bileissä, kun poliisit tuli paikalle."

A/n:

Viimeisiä viedään...

Ja nyt taas muistutus: en oo mikään ammattilainen, eikä mulla itelläni oo ollu dissosiatiivista muistinmenetystä, joten nyt mennään netin ja psykologian tuntien voimin.