Sysimusta Paratiisi || Blind Channel

24. On mullakin hei elämä!

"Herätys unikeko, pitäis nousta." Käski Joonaksen ääni aikaisin aamulla. Oloni oli kamala, monella tapaa.

"Mitä kello ees on?" Murisin väsyneenä. Selkäni oli kipeä kovan sohvan takia, pääni tuntui siltä, kuin se olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

"Puol kahdeksan." Hattarapää vastasi kasuaalisti, hautasin kasvoni tyynyyn.

"Voi kuule, ei toi tyyny sua pelasta." Hän hymähti.

"Onks pää kipee." Tuo kysyi, ihan kuin kiusallaan.

"Mitäpä luulet?" Kysyin ärsyyntyneenä.

"Sun kannattais oikeesti nousta. Isäs on aika hiilenä, ja hädin tuskin suostuu pysymään kotona oottamassa." Mies sanoi. Ponkaisin nopeasti istumaan. Olin sivuuttanut täysin sen tosiasian, että olin viettänyt yöni Joonaksen sohvalla, enkä ollut vielä nähny isää. Olin pulassa.

"Siis mitä ihmettä sun päässä oikeen liikkuu?" Isä aloitti heti, kun olin tepastellut omaan asuntoomme.

"Sunhan piti olla Helsingissä." Mutisin varoen.

"Joo, no reissu peruttiin sairastapauksen takia, kuten varmaan jo huomasit. Se ei silti selitä sitä, mitä sä oot eilen touhunnu." Hän selitti kiihtyneenä.

"Hei älä viitti. Ihan kun et muka ite ois mun iässä riekkunu ulkona yömyöhään ja pitäny hauskaa." Päätin kokeilla onneani, mutta huonoin tuloksin.

"Se on ihan sama mitä mä oon sun iässäs tehny. Mitä jos sulle oiskin sattunu jotain? Jos me oltais kaikki oltu Helsingissä, niin kuka sua olis ollut auttamassa?" Mies läksytti.

"En mä ollu yksin. Mä olin Miron kanssa." Yritin puolustella tekojani.

"Miro on teinipoika, ei se susta voi huolehtia. Sä oot mun vastuulla, ymmärräthän?" Isä selitti, nyt laskien äänenvoimakkuuttaan hieman. Kieltämättä, olihan hänellä ihan hyvä pointti. Mutta tuntui tämä saarnaaminen silti hieman liioittelulta. Hän huokaisi syvään, ja avasi sitten suunsa uudestaan.

"Kai sä ymmärrät, etten mä tiedä voinko enää luottaa suhun?"

"Oikeesti? Yhet käsistä karanneet illanistujaiset, ja sä menetät luottos täysin?"

"Ehkä sä joskus ymmärrät, jos saat omia lapsia." Hän huokaisi, ja lähti olohuoneeseen.

"Oot muuten arestissa koko seuraavan viikon, tästä hetkestä alkaen." Hän huikkasi vielä lopuksi, saaden kasvoilleni epäuskoisen murjotuksen.

"Et oo tosissas! On mullakin hei elämä!" Huusin protestiksi.

"Jep, ja se jatkuu vielä pitkään arestin jälkeen."

Tässä sitä vain oltiin, omassa sängyssä makoilemassa keskellä kirkasta päivää. Oli viikonloppu, enkä saanut poistua kotoa. Oli tässäkin oikein lauantain aktiviteetti. Toisaalta, mitäpä muutakaan olisin oikeastaan tehnyt? Enhän minä nykyään juurikaan edes poistunut kotoa, joten miksi rangaistus sitten tuntui niin julmalta? Kenties tieto siitä, etten niin halutessani saisi lähteä, vaikutti asiaan. Tuijotin samaa pistettä katossani, pohtien elämän tarkoitusta. Pahin pahoinvointi oli jo mennyt ohi, päätäni särki vielä hieman. Tunsin oloni tyhmäksi, kun olin provosoitunut niin helposti edellisenä iltana.

"Joku tyttö tuli näkemään sua. Saat selittää ihan ite, ettet oo lähössä mihinkään." Isä ilmoitti oveltani, kun olin jo ehtiny kadottaa ajantajun. Nousin ärsyyntyneenä ylös sängyn pohjalta, lähdin marssimaan kohti ulko-ovea. Yllätyksekseni siellä odotti Carola, kädessään tuolla oli unohtunut takkini.

"Aattelin et varmaan kaipasit tätä." Hän hymähti, ja ojensi takin minulle. Olin sanaton.

"Mä... Kiitos. Miten mä voin korvata tän?" Vastaukseksi sain vain lyhyen naurahduksen.

"Anna olla. Satuin vaan kulkee täst ohi, ja tulin tuomaan tän samalla." Hän sanoi olkiaan kohauttaen, kuin se ei olisi merkinnyt hänelle mitään.

"No mut kiitti joka tapauksessa." Sanoin vielä. Sitten havahduin tunteeseen siltä, kuin joku olisi tuijottanut. Käännyin katsomaan, ja näin isän seisovan kärsimättömän näköisenä seinään nojaten. Pyöräytin tuolle silmiäni, ja käännyin takaisin vanhemman tytön puoleen.

"Sori, mun pitää mennä. Oon kuulemma arestissa." Kerroin tuolle tylsistyneenä, saaden vastaukseksi pienen hymähdyksen.

"Hauskaa arestia." Tuo sanoi, ja katosi sitten portaikkoon. Jäin tajuamattani seisomaan ovelle, katsellen tuon perään.

"Eiköhän se rappiksen tuijottelu riitä." Isän ääni repi minut takaisin tähän maailmaan. Suljin oven, ja lähdin kohti omaa huonettani.

Jostain kumman syystä tunsin jonkinlaista lämpöä, kun ajattelin Carolan elettä. Tuo väitti kävelleensä taloni ohi sattumalta, ja kuulemma päätti siksi palauttaa takkini. Mutta miksi tuolla olisi ylipäätään ollut takkini mukana, jos hänen tarkoituksensa ei ollut palauttaa sitä? Tytön ajatteleminen nosti hymyn huulilleni, enkä tiennyt mistä se johtui. Se oli hassua. Kaiken järjen mukaan, minun olisi kuulunut vihata tuota. Hänhän oli kuitenkin oli ollut mukana kiusaamisessa. Ei yksi ilta mitään muuttaisi, eihän? Ei sen ainakaan pitäisi. Kenties hän oli vain humalassa, ja siksi selitti minulle aivan mitä sattuu. Ehkä tuo ei itsekään tiennyt, mistä puhui. Toisaalta, miksi hän sitten olisi päättänyt tuoda takkini kotiovelleni asti?

"Mä lähen käymään asioilla. Jos mä kuulen Joonakselta, et oot lähteny johonkin, niin voit olla varma et vietät koko lopun ikääs arestissa." Isä tuli huoneeseeni koputtamatta, vain ilmoittaakseen asiansa. En alkuun edes vastannut tuolle mitään. Jostain syystä olin hänelle vihainen, vaikka itsehän minä olin möhlinyt. Tuo oli aiemmin pyytänyt minut ulos huoneestani syömään, mutta sitäkään en ollut tehnyt. Joku voisi ehkä pitää minua lapsellisena.

"Haloo, mä puhun sulle." Tuo tuhahti, pyöräytin silmiäni.

"Joo joo. Kuulin jo ekalla kerralla." Mumisin jälkimmäisen hiljaa lähinnä itsekseni. Isä kuitenkin sattui kuulemaan sen.

"Tota tahtia oot arestissa seuraavat kaks viikkoa." Hän kommentoi, nostin viimein katseeni häneen.

"Okei, anteeks. En mä mihinkään lähe."

"Hyvä."

Ja niinhän siinä lopulta kävi. Joonas oli kuin olikin käynyt tarkistamassa, etten ollut tehnyt katoamistemppua. Eipä se minua oikeastaan haitannut, sillä oli hän sentään parempaa seuraa, kun oman huoneeni seinät.

A/n:

Ensinnäkin... Mikä on tää julkaisuaika?

Ja nyt taas havahduin siihen ettei tää tarina ookaan taas yhtään edennyt niin kun olin sen aatellut. Ärsyttää... Mut ehkä mä tän vielä jotenkin pystyn pelastamaan?